Veden päällä kulkevat selkärankaiset

Veden varassa liikkuvien selkärangattomien lisäksi on olemassa joitakin selkärankaisia, jotka pystyvät etenemään jonkin matkaa veden pintaa pitkin uppoamatta. Veden pintajännitystä käyttävät kuitenkin parhaiten hyväkseen pienet, kevytrakenteiset selkärangattomat, kuten vesimittarit, joita esiintyy myös Suomessa. Vesimittareiden hoikissa keski-ja takaraajoissa on lyhyitä, vettä hylkiviä karvoja, jotka mahdollistavat sekä seisomisen että kävelemisen veden pintakalvon varassa. Vaikka valtaosa veden päällä liikkuvista eläimistä on pieniä selkärangattomia, joillekin niitä selvästi suuremmille ja raskaammille selkärankaisille on evoluution aikana kehittynyt jonkinasteinen kyky liikkua veden pinnalla. Nämä eläimet eivät kuitenkaan voi pysytellä uppoamatta paikallaan, vaan niiden on oltava jatkuvasti liikkeellä. Heti kun niiden etenemisnopeus vähenee, ne alkavat upota. Tunnetuimpia ajoittain veden päällä kulkevia selkärankaisia ovat leguaanien heimoon kuuluvat basiliskit. Ne ovat trooppisilla seuduilla eläviä verrattain kookkaita kasvinsyöjäliskoja, jotka liikkuvat ketterästi maalla, puissa ja vedessä. Suurinta leguaania iguaania huomattavasti sirorakenteisemmilla basiliskeilla on jäntevät takaraajat ja pitkä häntä. Basiliskit voivat saavuttaa juostessaan jopa yli kymmenen kilometrin tuntinopeuden. Kun ne ovat täydessä vauhdissa, ne voivat vaivattomasti ylittää pieniä vesilammikoita ja puroja pitkien, ohuiden varpaidensa varassa. Jos niiden nopeus ei riitä vesiesteen ylittämiseen juoksemalla, ne jatkavat matkaa uimalla – taitavia uimareita kun ovat.