Vaikka monilla ihmisillä on tapana murahtaa jotakin vastaukseksi tai karjua suutuspäissään melkeinpä eläimellisesti, ihmislaji käyttää ääntään eri tavalla kuin ihmisapinat – ilmiselvistä yhtäläisyyksistä huolimatta.
On esitetty uusi oletus siitä, mikä johti ihmisen eriytymiseen ihmisapinoista. Syytähän ei tiedetä varmasti, ja mahdollisia selityksiä on monta.
Kansainvälinen tutkimusryhmä osoitti, että vaikka kaikki kädelliset viestivät ääntelemällä, ihminen tuottaa ääntä omintakeisesti erilaisen kurkunpään rakenteen vuoksi. Anatomisten muutosten ansiosta ihmisen on helpompi hallita äänentuottoaan.
Äänikalvo toimii vahvistimena
Ihminen on ainoa kädellinen, jolla ei ole kurkunpään äänihuulien päällä äänikalvoa.
Kalvo vahvistaa apinoiden ääntä. Ominaisuudesta on hyötyä etenkin silloin, kun ääntelemällä viestitään pitkien matkojen päähän. Äänikalvolla on kuitenkin myös toinen tehtävä.
Kun eläimet ovat kiihdyksissään tai innoissaan, niiden ääntelyyn vaikuttaa tutkitusti äänikalvon värähtely, joka aiheuttaa hälyä. Vaikutus ilmenee niin, että hallitusti tuotettujen kirkkaiden äänien sijasta kuuluu epämääräistä melua.
Tutkijat pitävät siksi todennäköisenä, että ihmisen kehityksen kannalta ratkaiseva – periytyvä – muutos oli äänikalvon häviäminen kurkunpäästä.
Tässä vaiheessa puhuminen helpottui ja karjuminen vaikeutui.
Vielä on kuitenkin liian aikaista panna yhtäläisyysmerkki puuttuvan äänikalvon ja ihmisen kehityslinjan erkaantumisen välille.
Miksi ihminen puhuu?
Ihminen ja apinat tuottavat ääntä hyvin samankaltaisesti. Äänentuotto perustuu aina kolmeen perusasiaan: uloshengitykseen, äänihuulet sisältävään kurkunpäähän ja nielun ja suun onteloihin.
Etelä-Tanskan yliopistossa eläinten äänentuottoa tutkiva tutkimusryhmän jäsen, Ole Næsbye Larsen, on perehtynyt lintujen ja kierteishäntäapinoihin kuuluvien oravasaimirien ääntelyyn. Hänen aloitteestaan alettiin tutkia eri kädellisten kurkunpään rakennetta.
”Lintujen on luultu viheltävän viestiessään, mutta itse asiassa ne tuottavat ääntä samaan tapaan kuin kädelliset. Keuhkoista tuleva ilmavirta saa aikaan värähtelyä kurkun rakenteissa, ja suuontelon muoto vastaa viimeistelystä”, selittää Larsen ja jatkaa:
”Kun sanotaan jotain, äänihuulet melkein pysäyttävät ilmavirran kurkunpäässä, alkavat värähdellä ja lähettävät jokseenkin hallitusti tuotetun äänen suuonteloon.”
Lintuja tutkivaa Larsenia alkoi kiinnostaa myös oravasaimirien äänentuotto.
Odotuksenmukaisesti äänikalvolla todettiin olevan suuri merkitys oravasaimirien ääntelylle. Tutkimuksessa käytettiin videoendoskooppia eli tähystinkameraa äänentuottotekniikan yksityiskohtien paljastamiseen. Tuloksia hyödynsivät japanilaistutkijat, jotka ovat perehtyneet 44:n eri kädellislajin äänentuottoon.
Fakta: Tutkimuksen tuloksia
- Japanilaistutkijat ovat selvittäneet 44:n eri kädellislajin kurkun rakenteen ja toimintatavan.
- Videoendoskoopin eli tähystinkameran avulla on saatu selville, että kaikilla tutkituilla kädellisillä on kurkunpäässä – toisin kuin ihmisellä – äänikalvo.
- Kun kädelliset ovat kiihkoissaan, äänihuulten päällä oleva äänikalvo värähtelee. Värähtely vääristää ääntä ja tekee ääntelystä mekastamista.
- Äänikalvon puuttumisen ansiosta ihmisen on helppo tuottaa puhetta muodostavat äänteet selvinä myös kiihtyneenä.
- Japanilaistutkijoiden mukaan on todennäköistä, että äänikalvon häviämiseen johtaneet perimän muutokset vaikuttivat ratkaisevasti ihmisen ja apinoiden kehityksen eriytymiseen.
Äänikalvon historia on hämärän peitossa
Ole Næsbye Larsenin mukaan tutkimuksen mielenkiintoisinta antia on se, että nyt kädellisten mekastuksen tiedetään selittyvän paljolti äänikalvosta.
Larsen pitää kiinnostavana myös näkemystä, jonka mukaan äänikalvon menettämisellä on ollut suuri merkitys ihmisen kehitykselle.
”Kyvystä viestiä selkeästi ja vivahteikkaasti on tietenkin ollut etua. Ikävä kyllä on melkeinpä mahdotonta tutkia fossiileista, milloin äänikalvo on hävinnyt kurkunpäästä, sillä pehmytkudokset eivät yleensä säily. Tuskinpa löydetään miljoonia vuosia vanhoja fossiileja, joissa rakenteet olisivat tallella”, toteaa Larsen ja jatkaa:
”Tutkimukseen osallistunut Takeshi Nishamura uskoo kuitenkin, että kysymykseen voidaan saada vastaus molekyylibiologian keinoin.”
Larsen tähdentää, että äänikalvojen koossa ja muodossa esiintyy huomattavaa lajikohtaista vaihtelua.
”Ehkä voidaan saada selville, mitkä perintötekijät ohjaavat äänikalvon kehitystä. Jos asia selviää, saattaa olla mahdollista analysoida muinais-dna:sta, millainen äänikalvo fossiilistuneella yksilöllä oli", selittää Larsen.
Valistunut arvaus on, että äänikalvon häviäminen ajoittuu siihen evoluutiovaiheeseen, jossa ihmisen ja simpanssin kehityslinjat erosivat toisistaan 5–6 miljoonaa vuotta sitten.
”On toki mahdollista, että ihminen on heittänyt hyvästit kalvolle esimerkiksi vasta viimeisten 100 000 vuoden aikana”, tuumii Larsen.