Olemme olleet täin herkkua 25 miljoonaa vuotta: Veriveljet

Täi pääsi veren makuun

Täiden lahkon historia ulottuu suunnilleen 130 miljoonan vuoden taakse. Se, milloin ensimmäiset täin sukuiset loiset ilmestyivät, on voitu päätellä nykyisten eri täilajien perintötekijöiden eroista ja yhtäläisyyksistä.

Liitukauden lopulla noin 70 miljoonaa vuotta sitten lintujen ja nisäkkäiden määrä kasvoi vinhaa vauhtia. Uudet lajit tarjosivat loisille lisää elinympäristöjä. Jo tässä vaiheessa täit jakautuivat useisiin heimoihin, joissa oli paljon sukuja. Eri isäntäeläimiin erikoistuminen eteni siis ripeästi.

Nykyään tunnetaan yli 3 000 täilajia. Jokaisella niistä on oma suosikkinsa lintujen ja nisäkkäiden joukossa. Ihmisen näkökulmasta kiinnostavimpia ovat tietenkin kädellisten loiset, joita on ollut olemassa jo noin 25 miljoonaa vuotta.

Täit ovat siis vaivanneet ihmisiä siitä asti, kun ihmisen suku syntyi. Siitä, miltä nämä kiusankappaleet näyttävät, ihmisillä ei ollut pitkään aavistustakaan. Vasta noin 350 vuotta sitten tuli mahdolliseksi nähdä täit omin silmin. Silloin otettiin käyttöön ensimmäiset alkeelliset mikroskoopit, jotka paljastivat täit pikkuruisiksi siivettömiksi hyönteisiksi.

Suurentavan optiikan avulla luonnontutkijat pääsivät jyvälle siitä, millaisilla keinoilla täit ihmistä kuppaavat. Loiselta löydettiin purevat suuosat, jotka rikkovat tehokkaasti ihon ja sopivat täydellisesti veren imemiseen haavasta. Lisäksi täin todettiin pystyvän liikkumaan ketterästi hiusten seassa litteän muotonsa ja lyhyiden tukevien raajojensa ansiosta.

Täiden nähtiin vaihtavan väriään aina sen mukaan, olivatko ne vasta menossa ruokailemaan vai jo tulossa aterialta. Juuri syönyt täi hehkui punakkana. Nykyään tiedetään sekin, että päätäin värit voivat sointua sen ihmisen hiusten ja päänahan väreihin, jota se pitää isäntänään.

Munat paljastuivat

Mikroskooppitutkimukset valottivat täiden elinkiertoa munista täysikasvuisiksi lisääntyviksi yksilöiksi. Tietämys loisten piilevistä kyvyistä auttoi kehittämään entistä tehokkaampia torjuntakeinoja.

Näkymättömästä riesasta tuli havainnollinen vastustaja, joka oli mahdollista kukistaa – tai sitten ei. Täillä on yhä selvä yliote kaikkialla maailmassa.

Valikoivuus on osoittautunut täiden kohdalla menestystekijäksi. Niiden sopeutuminen näkyy fyysisessä rakenteessa, jolle ovat ominaisia esimerkiksi tarttumakynsiin päättyvät raajat. Ne taipuvat sormimaisesti hiuksen ympärille niin, että ote pitää, vaikka päätä ravistetaan tai tukkaa harjataan.

Myös täin munat eli saivareet kiinnittyvät tiukasti hiuksiin. Tapa vähentää saivareita nyppimällä on ikivanha. Siihen turvautuvat monet muutkin kädelliset kuin ihminen.

Täi on riippuvainen ihmisestä

Kun puhutaan ihmisen täistä, tarkoitetaan useimmiten päätäitä. Nykyään voidaan sanoa varmasti, että ihmislajin täiriesa alkoi nimenomaan päätäin ilmestymisestä.

Loinen tuli riippuvaiseksi ihmisen verestä siinä määrin, että se ei voinut enää elää muualla kuin ihmisen tukassa ja päänahassa. Nykyiset päätäit tarvitsevat veriateriansa säännöllisin väliajoin.

Maailman johtaviin nisäkkäiden loisten tutkijoihin kuuluva David Reed yhdysvaltalaisesta Floridan luonnonhistorian museosta on julkaissut mullistavia tutkimustuloksia täiden evoluutiosta. Päätelmänsä hän on tehnyt kaikkiaan 69 erilaisen täin geneettisistä eroista.

Reedin piirtämä täiden sukupuu havainnollistaa, missä vaiheessa eri isäntiin erikoistuneiden nykytäiden kehityslinjat syntyivät. Sukupuusta ilmenee esimerkiksi, että simpanssin täi, Pediculus schaeffi, ja ihmisen täi, Pediculus humanus, polveutuvat samasta kantamuodosta, joka eli noin kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Tämä tieto tarkentaa osaltaan aikaa, jolloin ihmisen ja simpanssien suvut erosivat toisistaan.

Reedin ajoitus sopiikin vallalla olevaan käsitykseen yhteisistä esivanhemmista. Osa biologeista uskoo, että ihmisellä ei ole kattavaa tiheää karvapeitettä juuri ulkoloisten takia. He siis katsovat, että luonnon valinta suosi vähäkarvaisuutta,koska se merkitsi pienempää loismäärää.

Onkin tavallaan kohtalon ivaa, että leikillisesti alastomaksi apinaksi kutsutulla ihmisellä on kiusanaan useammanlaisia täitä kuin lähimmillä eläinsukulaisilla.

Syyksi arvellaan sitä, että ihmisen karvoitus vaihtelee eri kehonosissa ja että ihminen käyttää vaatteita, jotka luovat loisille erityisen elinympäristön.

Gorilla kosti ihmiselle satiaisilla

Alusta asti päätäin piinaamat ihmiset saivat myöhemmin harmikseen Pthirus-suvun täin: satiaisen. P. pubis -lajin tilkedna:ta tutkimalla on saatu selville, että se polveutuu gorillan täistä, joka muuntui noin 3,3 miljoonaa vuotta sitten ihmisen loiseksi.

Tilke-sana viittaa niihin perimän osiin, jotka eivät ohjaa suoraan jonkin proteiinin tuotantoa. Tämän perintöaineksen mutaatioista ei olekaan yleensä välitöntä haittaa eliölle. Ne kuitenkin säilyvät ja tallentavat näin geneettistä historiaa – ja voivat joskus paljastaa menneisyydestä yllättäviä asioita.

Satiaisen tausta herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia, sillä gorillojen ja ihmisen kehityslinjat erkaantuivat toisistaan jo 12 miljoonaa vuotta sitten. Jos satiainen kerran syntyi gorillojen täistä 3,3 miljoonaa vuotta sitten, sukujen edustajien täytyi olla tuolloin tiiviissä kanssakäymisessä. Millaisesta suhteesta mahtoi sitten olla kyse?

Koska satiaiset leviävät läheisessä kosketuksessa, kuten seksin aikana, ensimmäisenä mieleen tulee ajatus, että ihmisen esivanhemmat ja muinaisgorillat olivat lämpimissä väleissä keskenään, vaikka sukupuolinen kanssakäyminen olisi tuskin ollut mahdollista. Uskottavamman selityksen mukaan alkuihmiset pyytivät gorilloja ja saivat loisia käsitellessään saaliitaan. Niinpä satiaiset ovat gorillojen kosto ihmissuvulle.

Häpykarvoitus muistuttaa gorillan turkkia

Koska täit ovat äärimmäisen tarkkoja isäntäeläimensä suhteen, on outoa, että ihminen kelpasi gorillan täille. Asiaa auttoi varmasti se, että alkuihmiset olivat karvaisempia kuin nykyihmiset.

Tilanne muuttui, kun yhä isompi osa ihosta paljastui ja karvat muuttivat luonnettaan. Satiainenhan ei selviä vielä tänäkään päivänä ihmisen tukassa ja päänahassa. Se viihtyy häpykarvojen seassa, missä sillä on samankaltaiset elinolosuhteet kuin gorillan täillä gorillan turkissa.

Satiaisen luonnollisessa elinympäristössä on tapahtunut viime aikoina radikaaleja muutoksia: yhä useampi aikuinen muotoilee tai poistaa kokonaan häpykarvansa. Intiimialueen trimmaustrendi on vaikuttanut selvästi satiaisten esiintyvyyteen varsinkin länsimaissa, missä satiaistartuntojen määrä on pienentynyt huimasti.

Vaatetäi tarttui tilaisuuteen

Täit joutuivat yhä ahtaammalle sitä mukaa kuin ihminen menetti karvoitustaan. Kun alastonta vartaloa sitten alettiin verhota vaatteilla, ulkoloiset saivat uuden mahdollisuuden. Päätäi käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja laajensi elinympäristöään.

Päätäiden etujoukot eivät päässeet helpolla totutellessaan elämään ihmisen pukimissa. Valloitusyritys onnistui kuitenkin paremmin kuin hyvin. Päätäi löysi itselleen uuden ekolokeron, jossa sen ei tarvinnut kilpailla tilasta ja ravinnosta yhtä kiivaasti kuin hiuspohjassa.

Tutkijat ovat pitkään taittaneet peistä siitä, kuuluvatko pää- ja vaatetäi samaan lajiin vai eivät. Joidenkin tutkijoiden mielestä asiasta ei ole vieläkään täyttä varmuutta. Eniten kannatusta on kuitenkin saanut osakseen näkemys, jonka mukaan kysymys on saman täilajin kahdesta eri muunnoksesta.

Toisin sanoen vaatetäi ei olekaan päätäin alalaji niin kuin usein esitetään, vaan päätäi, joka on sopeutunut elämään toisenlaisessa elinympäristössä. Sopeutuminen voi ilmetä pää- ja vaatetäiden välisinä käyttäytymis- ja kokoeroina. Täiden eriytymisen elinympäristön mukaan on havaittu monesti noudattavan tiettyä kaavaa: jos kurjissa ja likaisissa olosuhteissa päätäit pääsevät valloilleen, pian ihmisillä on riesanaan myös melkoinen määrä vaatetäitä.

Päätäi pystyy siis turvaamaan tulevaisuutensa vaatetäinä, jos tilanne niin vaatii. Vaatetäit riehuvat usein esimerkiksi vankiloissa ja pakolaisleireissä, missä niin yleistä puhtautta ja siisteyttä kuin henkilökohtaista hygieniaakin on vaikea pitää yllä. Tilanne on vaarallinen, sillä vaatetäit levittävät kulkutauteja.

Vaatetäiden on todettu kantavan esimerkiksi ruttoa aiheuttavaa Yersinia pestis -bakteeria. Eläinkokeiden perusteella tiedetään, että ne voivat levittää ruttobakteeria tehokkaasti kaniinien keskuudessa. Sen sijaan se, mikä osuus vaatetäillä on niin ikään ihmistä hyväkseen käyttävistä rotista johtuvissa ruttoepidemioissa, kuten 1300-luvun mustassa surmassa, on vielä hämärän peitossa.

Vaatteet saivat ihmisen jättämään Afrikan

Toinen vakava vaatetäiden levittämä bakteeritauti on pilkkukuume. Se tarttuu helposti ihmisjoukoissa, jotka ovat loisten armoilla esimerkiksi pakolaisleirissä.

Käsitykset siitä, milloin vaatteita alettiin käyttää, ovat vaihdelleet paljon. Osa tutkijoista on ollut sitä mieltä, että pukimien tarve syntyi jo kolmisen miljoonaa vuotta sitten. Arkeologisten löytöjen valossa taas on näyttänyt siltä, että vaatetuksen historia ulottuu vain noin 40 000 vuoden taakse.

Ajankohdan tarkkaa määrittämistä on pidetty tärkeänä siksi, että se antaa osviittaa siitä, milloin nykyisten ihmisten esivanhemmat levisivät Afrikan ulkopuolelle ja oppivat pitämään itsensä lämpimänä viileämmissä maanosissa.

Yhdysvaltalainen biologi Melissa Toups Indianan yliopistosta esitti vuonna 2011 aikahaarukan, johon vaatteiden käyttöönotto sijoittuu. Vertaamalla neljää pää- ja vaatetäin geeniä hän sai selville, että vaatetäi ilmestyi 83 000–170 000 vuotta sitten.

Koska vallalla olevan käsityksen mukaan nykyihmisen laji on ollut olemassa anatomisessa mielessä pleistoseenikauden keskivaiheilta asti eli noin 200 000–250 000 vuotta, Toupsin ajoitus viittaa siihen, että nykyihmisen edeltäjät eivät vielä tarvinneet vaatteita.

Vaatteilla saattoi olla ratkaiseva merkitys ihmisen maailmanvalloitukselle. Afrikasta muuttanut väki ei voinut vaeltaa kovin pitkälle pohjoiseen ilman vaatteita. Alaston apina oli siis riippuvainen tamineistaan.

Asian kääntöpuoli oli entistä pahempi loisongelma. Vaatetäiden yleistyminen johti tartuntatautien leviämiseen, sillä ihmisillä ei ollut tehokkaita keinoja saada uudenlaisia syöpäläisiään kuriin. Vaikka vaatetäit ovat normaalioloissa harvinaisia esimerkiksi Suomessa, niitä ja niiden levittämiä tauteja ei ole suinkaan pystytty hävittämään maapallolta.

Loistilanne räjähtää yleensä käsiin heti, kun puhtaudesta joudutaan tinkimään. Muun muassa sotahistoria osoittaa, että vaatetäit voivat panna nopeasti polvilleen kokonaisia armeijoita. Vaikka täitä häädetään monilla eri keinoilla, niistä ei päästä eroon – elleivät kaikki ihmiset sitten aja karvojaan.