Sudenkorento katsoo 80 000 silmällä
Sudenkorentojen pää on melkein pelkkiä silmiä, jotka edustavat kaikkein kehittyneintä mallia verkkosilmistä. Kumpikin kookas silmä sisältää jopa 40 000 ommatidia eli osasilmää.
Ennätyksellinen määrä osasilmiä tekee sudenkorennoista tarkkanäköisimpiä hyönteisiä.
Sudenkorennoille terävä näkö onkin elinehto. Sudenkorennot, jotka ovat myös nopeimpia lentäviä hyönteisiä, yrittävät äkätä ja napata sopivia saaliseläimiä myös kovassa vauhdissa.
Pyyntitaktiikka vaatii tarkkoja ja nopeita näköhavaintoja. Tähän tehtävään verkkosilmät sopivat erinomaisesti.
Verkkosilmää peittää pintakuvio, fasetti, ja jokaisessa osasilmässä on päällimmäisenä linssi. Osasilmät ovat hermoyhteydessä aivoihin, jotka kokoavat kuvat.
Niiden vahvuus on huippuherkkyys liikkeelle. Jokainen sudenkorennon näkemä kuva koostuu 80 000 osakuvasta, ja siinä tapauksessa, että jokin liikahtaa hieman yhdessä niistä, sudenkorento tajuaa, että ympäristössä voi olla jotain kiinni otettavaa.
Lisäksi se pystyy pyörittämällä päätään varmistamaan, että se näkee ympärilleen ilman katvealueita.
Jättiläiskalmarin silmät näkevät saaliin meren pimeydessä
Isot kehittyneet silmät auttavat jättiläiskalmaria äkkäämään lähestyviä vihollisia.
Jättiläiskalmarit voivat elää syvällä valtameressä lähes täydellisessä pimeydessä valtavien silmiensä ansiosta. Keskimäärin silmät ovat läpimitaltaan 30 senttiä, eli ne ovat tavallista jalkapalloa suuremmat.
Koostaan huolimatta silmät eivät kerää niin paljon valoa, että mustekalat pystyisivät erottamaan pieniä eläimiä niissä syvyyksissä, joissa ne yleensä oleskelevat.
Kehittyneet silmät ohjaavat synkässä vedessä
Jättiläiskalmareilla on monimutkaiset silmät, jotka reagoivat herkästi liikkeeseen meressä.
Tehokas valonkeräys
Jopa läpimitaltaan 30-senttisen silmän verkkokalvo on A3-arkin kokoinen. Siten silmän aistiva osa on huomattavan laaja.
Pyöreä linssi
Mustekalan mykiö on jokseenkin pyöreä. Silmä tarkentaa liikuttamalla mykiötä edestakaisin.
Polarisoitunut valo
Silmä havaitsee polarisoitunutta valoa värien sijasta. Värähtelyt yhdensuuntaistuvat vastaanotetuissa valoaalloissa.
Useita polttopisteitä
Silmät tarkentavat moneen kohtaan. Tämän ansiosta mustekala kykenee havaitsemaan nopeasti liikkuvat kohteet.
Täysi näkökenttä
Silmän valoherkät solut suuntautuvat mykiöön, joten mustekaloilla ei ole silmissään sokeita pisteitä.
Näkö riittää kuitenkin isojen eläinten, kuten lajitovereiden ja harvojen vihollisten, esimerkiksi melkein 20-metristen kaskelottien, huomaamiseen.
Valonvahvistin auttaa kissaa näkemään pimeässä
Kissalla on silmissään peilimäinen heijastava kerros, joka tehostaa selvästi verkkokalvon toimintaa hämärässä.
Olivatpa yöeläimen silmät sitten kuinka valoherkät tai tarkat tahansa, ne eivät toimi sataprosenttisen tehokkaasti. Aina osa valosta häviää osumatta aistiviin soluihin.
Jotkin eläimet minimoivat häviämisriskin silmänpohjan heijastavalla kerroksella, joka on selkärankaisilla nimeltään tapetum lucidum.
Kun valo kulkee silmän verkkokalvon (oranssi) läpi, se osuu tapetum lucidumiin (keltainen). Tämä heijastaa valon takaisin verkkokalvolle, joka näin voi vastaanottaa sen toistamiseen.
Kun valo läpäisee verkkokalvon, se heijastuu tapetum lucidumin peilipinnasta takaisin ja antaa näin aistiville soluille toisen mahdollisuuden.
Vaikka näöntarkkuus kärsiikin hieman, ominaisuudesta on paljon hyötyä esimerkiksi kissoille ja haille.Peilikerros selittää sen, miksi joidenkin eläinten silmät kiiluvat pimeässä, kun niihin osuu valokeila.
Kissansilmät ovat tietysti tunnetuin tapaus, mutta ilmiötä esiintyy myös muun muassa yöperhosilla.
Paarma katsoo maailmaa kuviosilmin
Haukankatseelta ei välty edes hiirenpissa
Tuulihaukka osaa lekutella mestarillisesti paikallaan, kun se etsii maastosta pieniä jyrsijöitä. Löydettyään saaliseläimen tuulihaukka syöksyy sen kimppuun ja iskee kyntensä siihen.
Pitkään oletettiin, että petolintu pystyy paikantamaan myyrän tai hiiren ilmasta vain, jos se tekee siitä suoran näköhavainnon.
Nykyään tiedetään kuitenkin, että tuulihaukan silmät aistivat ultraviolettisäteilyä ja että jyrsijöiden virtsa loistaa voimakkaasti ultraviolettivalossa.
Reseptorit aistivat uv-valoa
Suuren solumäärän ansiosta haukka näkee silmillään myös sellaista säteilyä, jollaista ihmissilmä ei erota.
Valo läpäisee silmän
Valo tulee linssin kautta sisään ja kohdistaa sen silmän perälle verkkokalvoon.
Uv-säteily ärsyttää
Erikoistuneet valoherkät solut ottavat vastaan mm. näkyvää valoa ja ultraviolettisäteilyä. Ärsytys välittyy näköhermoon.
Virtsa erottuu
Näköhermo lähettää tiedon linnun aivoihin, jotka käsittelevät ärsykkeitä ja muodostavat kuvan myös uv-säteilyn pohjalta.
Tuulihaukalla on enemmän valoherkkiä soluja silmissään kuin ihmisellä, ja sen silmät ovat erikoistuneet ottamaan vastaan eri aallonpituuksia.
Kun tuulihaukka tarkkailee maastoa, osa soluista reagoi niihin loistaviin jälkiin, joita jyrsijät ovat maahan jättäneet. Tuoreet jätökset loistavat kirkkaammin, joten ne vihjaavat tuulihaukalle, missä syötävää on tarjolla.
Epäsuora havainto auttaa tuulihaukkaa rajaamaan aluetta, jolta sen kannattaa saaliseläimiä etsiä.
Ihminen näkee.
Haukka näkee.
Lautassilmillä pärjää yöllä
Kummituseläimen silmät ovat niin isot, että se ei kykene liikuttamaan niitä.
Vaikka kaakkoisaasialainen kummituseläin on vain 10–15-senttinen kädellinen, sillä on hyvin mittavat näköelimet: jopa kahden sentin silmät melkein täyttävät sen pään.
Silmät eivät käänny, koska niiden takana ei ole tilaa liikuttaville lihaksille. Silmien koko selittyy siitä, että kummituseläin on yöaktiivinen. Mitä isommat silmät ovat, sitä enemmän ne voivat ottaa vastaan valoa. Kummituseläin pystyykin näkemään yöllä miltei kuin olisi päivä.
Pikku nisäkkään mittoihin suhteutettuna harvinaisen isojen silmien kääntöpuoli on kuitenkin se, että niistä näköhermojen kautta välittyvien näköärsykkeiden käsittely työllistää huomattavan osan aivoista.
Silmät vahtivat vettä ja ilmaa
Nelisilmä näkee sekä vedenpinnan ylä- että alapuolelle.
Monet eläimet ovat sopeutuneet liikkumaan kahdessa eri ympäristössä, kuten vedessä ja ilmassa, mutta ani harva laji elää rajalla.
Vaalea nelisilmä, joka viihtyy Keski-Amerikan joissa ja järvissä, on saanut nimensä kahtia jakautuvista silmistä.
Niiden soikeita linssejä halkoo vaakasuora pigmenttijuova. Valo kulkeutuu yläosasta eri verkkokalvolle kuin alaosasta, joten kala näkee kaksi eri näkymää yhtä aikaa.
Nelisilmä ui yleensä niin, että se voi tarkkailla samalla veden ja ilman tapahtumia.