Vuonna 2007 Brittiläisessä Kolumbiassa löydettiin viikon aikana kaksi ihmiselle kuuluvaa oikeaa jalkaa Länsi-Kanadasssa sijaitsevan Salishinmeren rannoilta. Kummassakin jalassa oli numeron 46 ulkoilukenkä.
Seuraavana vuonna jalkoja löytyi viisi. Kaikkiaan 12 vuoden kuluessa rannoilta on löydetty 15 jalkaa, joiden omistajat ovat hukassa. Useimmissa tapauksissa löytöpaikka on Salishinmeren rannikko, mutta löytöjä on tehty myös saman merialueen Yhdysvaltojen puolella sijaitsevassa eteläosassa, Pugetinsalmella.
Tulokseton poliisitutkinta ei estänyt huhumyllyä pyörimästä, ja puhuttiin paljon sarjamurhaajasta. Vasta sitten, kun viranomaiset ottivat avuksi tutkijat, päästiin tekijöiden jäljille: selitykseksi todettiin virtaava vesi, nälkäiset ravut ja nykyaikaiset jalkineet.
Uhri kelluu tai uppoaa
Ensimmäinen epäselvä asia rantautuvissa jaloissa oli se, miksi ruumis, josta jalka oli irronnut, ei ollut huuhtounut maihin.
Jalkoja on löydetty Salishinmeren ja Pugetinsalmen rannoilta.
Ehkä tapaturmaisesti kuolleen vaeltajan ruumiin voidaan olettaa jääneen rannalle tai hukkuneen mereen. Miksi sitten jalka on kellunut toisaalle?
Vuonna 1977 tehdyn tutkimuksen mukaan seitsemässä tapauksessa kymmenestä hukkuneen ruumis kelluu vedessä, vaikka keuhkoissa ei ole ilmaa.
Tutkimus paljasti myös, että pienet erot ratkaisevat, vajoaako vai kelluuko ruumis. Esimerkiksi monta märkää vaatekerrosta saattaa painaa kuolleen pohjaan.
Lämpimässä vedessä ruumiilla on kuitenkin taipumus nousta jonkin ajan kuluttua pintaan mätänemisessä syntyvien kaasujen takia. Kylmässä vedessä ruumiissa esiintyy toisenlaista pieneliötoimintaa. Se tekee pintakudoksista vahamaisia, ja ruumis voi säilyä kauan ruumisvahan ansiosta.
Rantautuneista jaloista otetut näytteet osoittivat kudosten muuttuneen selvästi, ja siksi ruumiiden voitiin päätellä uponneen.
Kaksi kysymystä odotti kuitenkin vielä vastausta:
- Miksi ruumiista irronnut jalka nousi pintaan?
- Miksi jalkoja rantautui nimenomaan tietyssä Pohjois-Amerikan länsirannikon osassa?
Raadonsyöjät kalvavat jalan irti
Tutkijoiden piti selvittää, mitä ruumiille tapahtuu meressä. Eettiset ohjeet estivät kuitenkin kokeiden tekemisen ihmisjäännöksillä.
Siksi Salishinmereen upotettiin sikojen ruhoja. Ne vajosivat nopeasti 100 metrin syvyyteen ja aiheuttivat siellä melkoisen kuhinan.
Ruumiit hävisivät lyhyessä ajassa ahnaiden raadonsyöjä-äyriäisten – rapujen, katkarapujen ja hummerien – suihin.
Merenpohjalla elävät raadonsyöjät ovat mieltyneet pehmeisiin kudoksiin. Ja ihmisellä on enemmän pehmeitä osia nilkoissa kuin jalkaterissä.
Toisin sanoen nilkat kaluttiin ensin paljaaksi, ja siitä seurasi, että jalkaterät irtosivat.
Nykyaikaisten juoksu-, vaellus- ja kumikenkien antura voi sisältää paljon ilmaa. Siksi jalkine pystyy nostamaan jalan pintaan. Kelluessaan jalka liikkuu virtausten mukana ja saattaa siksi ulkoilijoiden ja uimareiden kauhuksi rantautua.
Virtaava vesi vie jalkaa
Jalkalöytöjen keskittyminen pienelle alueelle Brittiläisen Kolumbian rannikolla selittyy vallitsevasta tuulen suunnasta: Tyyneltämereltä tuulee maalle päin.
Salishinmeren ja Pugetinsalmen monimutkaisten virtausten vuoksi vesi kuljettaa jalkoja, mutta ne päätyvät harvoin lahtien ulkopuolelle.
Luonnon ja eläimistön puolesta olosuhteet jalkojen rantautumiselle ovat hyvin suosiolliset nimenomaan löytöpaikoilla.
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran 2021.