Eläinkunnasta ei puutu taitavia muusikkoja, jotka hyödyntävät kykyjään paitsi saalistaessaan, varoittaessaan ja puolustautuessaan myös herättääkseen huomiota. Toisin sanoen ne musisoivat henkensä edestä.
Tieteen Kuvalehti on koonnut luonnon tähtimuusikoista yhtyeen – ja miksannut kiehtovan biisin, joka on kuunneltavissa artikkelin lopussa.
Trumpetti
Töräyttäessään norsut ovat yleensä äkäisiä, leikkisiä, yllättyneitä tai jännittyneitä. Norsun tärkein viestintäväline ei ole kuitenkaan sen trumpetti. Kumeat bassoäänet ovat merkittävämpiä.
Kiihtynyt norsu töräyttää trumpettia
Norsusta yhtye saa raskaan sarjan puhallinsoittajan. Painamalla ilmaa kärsänsä läpi norsu tuottaa trumpetin äänen, joka ilmaisee kiihtymystä – siihen tapaan kuin ihmisen kiljahdus.
Trumpetti ei ole kuitenkaan norsun tärkein viestintäväline. Suurempi merkitys on kumeilla bassoäänillä, jotka sijoittuvat ihmisen kuuloalueen ulkopuolelle.
Norsut viestivät keskenään äänillä, joiden taajuus on alle 20 hertsiä, jopa kymmenen kilometrin säteellä. Niin sanottuihin infraääniin perustuvat viestit voivat kulkea kauas sen ansiosta, että ne läpäisevät esteitä eivätkä vain heijastu niistä.
Ihmisen ja muiden nisäkkäiden tavoin norsut käyttävät hengityselimiä äänien tuottamiseen. Keuhkoista poistuva ilma virtaa kurkunpään läpi ja saa äänihuulet värähtelemään.
Vaikka norsu ja ihminen tuottavat ääntä samalla tavalla, ihminen ei saa pienillä äänihuulillaan aikaan yhtä matalia ääniä kuin norsu. Ääni madaltuu sitä mukaa kuin äänihuulet kasvavat.
Siksi eläimen koko ja äänen mataluus ovat yleensä keskinäisessä riippuvuussuhteessa.
Lautaset
Kun pistoolikatkarapu sulkee saksensa, syntyy suurpainekupla, joka hajoaa 210 desibelin pamauksena.
Rakettimelua kovempi napsahdus
Pistoolikatkarapu tuottaa eläinkunnan voimakkaimman äänen, kun se sulkee saksensa.
Sulkeminen on niin raju tapahtuma, että saksien onteloon syntyy kupla, jossa vallitsee jopa 2 000 baarin paine. Se on noin 400 kertaa niin suuri paine kuin pyöränrenkaassa.
Kun kupla hajoaa, syntyy pamaus, jonka voimakkuus on jopa 210 desibeliä. Esimerkiksi moottoripyörän melu on 100 dB ja raketinlaukaisun jylinä noin 180 dB.
Kun äänen voimakkuus ylittää 194 desibeliä, ääniaalloista tulee iskuaaltoja. Pistoolikatkarapu käyttää tyrmäävää ääntä saaliseläintensä, kuten pikkukalojen ja rapujen, tainnuttamiseen.
Tyynenmeren trooppisissa osissa elävien pistoolikatkarapujen tuottamat äänet voivat häiritä esimerkiksi kaikuluotausta, jolla muun muassa paikannetaan kalaparvia.
Pistoolikatkarapujen heimoon kuuluu yli 600 lajia. Vuonna 2017 löydetty uusi äänekäs laji nimettiin englantilaisen Pink Floyd -rockyhtyeen mukaan.
Viulu
Tanssijalinnun siipiluut hankautuvat toisiaan vasten yli 100 kertaa sekunnissa.
Naaraat rakastavat hyvää viulistia
Ecuadorin kosteissa pilvimetsissä elävä puuhkatanssija tuottaa siivillään viulumaista ääntä.
Koiras kallistaa itseään eteenpäin, kohottaa siipensä selän taakse ja asettaa ne vastakkain. Ihmisen tapauksessa vastaava liike tarkoittaisi kumartumista ja kyynärpäiden hieromista vastakkain selän takana.
Tanssijan siivet hankautuvat toisiaan vasten yli 100 kertaa sekunnissa eli nopeammin kuin silmä erottaa. Kun lintu värisyttää siipiään, joissa on väkäsellisiä ja urallisia sulkia, kuulostaa siltä kuin se soittaisi viulua.
Soidinmenojen aikana koiraat soittavat viuluaan virtuoosimaisesti päänumerona.
Parhaat viulustit pääsevät jatkamaan sukua, ja siksi musikaalisuus periytyy sukupolvelta toiselle.
Viulunsoitolla on kuitenkin kääntöpuolensa.
Yleensä linnuilla on ontot luut, jotta ne olisivat mahdollisimman kevyitä. Puuhkatanssijalla luut ovat järeämpää tekoa. Lajin koiraille on siis tärkeämpää pystyä soittamaan kuin lentämään taiturimaisesti.
Rummut
Paritteluaikana tikat hakkaavat kuolleita puita ja katulamppuja, saadakseen aikaan parhaan soinnin.
Hallitsevat koiraat rummuttuvat rajusti
Miksi sirkuttaa, kun voi rummuttaa?
Tikka osoittaa musikaalisuutensa mieluummin rumpusoololla kuin laululla.
Rumpuna toimii yleensä puunrunko, ja rummutuksen tempo, rytmi ja kesto vaihtelevat tarkoituksen mukaan. Innokas tikka voi rummuttaa 20 lyönnin sekuntivauhtia ja hakata nokallaan peräti 8 000–12 000 kertaa päivässä.
Kun tikan nokka iskeytyy puuhun, putoamiskiihtyvyys on jopa 1 400 g eli 13 700 m/s2. Ihminen saa aivotärähdyksen, kun törmäys vastaa 60:stä 100:aan g:tä.
Iskunvaimennin ehkäisee aivovaurioita
1. Nokka ohjaa tärskyn aivojen ohi
Tikan alaleuka liittyy suoraan niskaan ja ohjaa tärähdykset pois kallosta. Yläleuasta täräys välittyy kieliluuhun, joka tikan erittäin pitkän kielen takia kiertää kallon ja johtaa iskun voiman aivojen ohi.
2. Sienimäinen luukudos imee iskun
Kallon etuosa koostuu paksusta huokoisesta luusta, joka myötää. Siksi yläleukaan kohdistuvan iskun voima imeytyy siihen eikä pääse vahingoittamaan aivoja. Vaikka kudos on sienimäistä, se on vahvaa suuren mineraalitiheyden ansiosta.
3. Aivot kiinnittyvät kalloon
Kallo ympäröi tiiviisti aivoja, joten ne eivät pääse heilahtelemaan. Lisäksi aivojen muoto takaa sen, että iskun voima leviää laajalle alueelle. Vaikka aivot ovat pienet, kohta, johon tärähdys kohdistuu, on pinta-alaltaan suhteellisen suuri.
Kesällä lintu rummuttaa lähinnä löytääkseen puissa piileviä hyönteisiä ja niiden toukkia. Hakkaamalla pinnan rikki tikka pääsee onkimaan saaliinsa kahdeksan senttiä pitkällä kielellään.
Paritteluaikana rummutuksella yritetään hurmata. Tikat hakkaavat silloin kuolleita puita, katulamppuja, räystäskouruja ja metalliesineitä saadakseen aikaan parhaan soinnin.
Voimakas, kirkas ja rytmikäs rummutus on naaraiden mieleen, sillä ne pitävät sitä valloittamastaan reviiristään tarkan, terveen, vahvan koiraan merkkinä.
Tikat hakkaavat nokallaan pesäkolon lahoon tai pystyyn kuivuneeseen puuhun. Lisäksi ne tekevät varastoja, joihin ne piilottavat ruokaa.
Koska hakkaaminen kuluttaa nokkaa, se kasvaa jatkuvasti. Uusiutumisväli on nelisen kuukautta.
Marakassi
Kalkkarokäärmeellä on hännänpäässä kalistin: onttoja renkaita, joita se kalistuttaa varoitukseksi saalistaville pedoille.
Kaliseva ääni varoittaa petoja
Kun kalkkarokäärme heiluttaa häntäänsä, se ikään kuin soittaa marakassia. Sen helistin ei kuitenkaan sisällä pikkukiviä tai helmiä.
Hännänpään kalistimeksi kutsuttu osa koostuu kartiomaisista renkaista, jotka ovat sarveisaineeksi kutsuttua proteiinia. Ihmisellä sitä on etenkin hiuksissa ja kynsissä.
Kun kalkkarokäärme väristää häntäänsä, renkaat osuvat toistuvasti toisiinsa ja saavat aikaan kalinaa.
Koska renkaat ovat onttoja, ääniaallot heijastuvat kuoren sisäpinnalta kaikuna – samaan tapaan kuin huuto kaikuu luolassa. Samalla ääni vahvistuu.
Kalkkarokäärme käyttää kalistintaan kolmella vahvalla lihaksella, jotka kulkevat pitkin selkärankaa hännänpäähän.
Supistelemalla lihaksia nopeasti käärme saa hännänpään värähtelemään jopa 90 kertaa sekunnissa.
Värähtelyn tuottamien ääniaaltojen taajuus on 500–24 000 hertsiä, eli ne sijoittuvat sille alueelle, jonka nisäkkäät kuulevat parhaiten, ja varoittavat niitä tulemasta liian lähelle.
Solisti
Ryhävalasurokset laulavat tuntikausia. Vesi auttaa ääniä kulkemaan niinkin kauas kuin 160 kilometrin päähän.
Tenori laulaa tuntikausia
Ääniaallot etenevät nopeammin ja pitemmälle vedessä kuin ilmassa, ja siksi ääni on yleisin viestinnän väline meressä.
Ryhävalaille on kehittynyt monimutkainen kieli, joka koostuu laajasta äänivalikoimasta. Ne niin murahtelevat, narisevat, ulisevat kuin kirkuvatkin.
Vaikka sekä naaraat että urokset ääntelevät, sävelkorkeudeltaan vaihtelevista osista ja erilaisista äännähdyksistä koostuvia lauluja esittävät vain urokset.
Urokset laulavat pitkiä aikoja lisääntymisaikaan. Laulut rakentuvat 2–9 teemasta. Teema ilmenee samoina ääninä, jotka toistuvat pari minuuttia.
Lauluilla oletetaan olevan muitakin kuin lisääntymiseen liittyviä tehtäviä. Ilmeisesti niillä viestitään monenlaisia asioita. Valaiden laulu muuttuu niiden elämän aikana.
Muutoksia selittävät valasryhmien väliset kontaktit. Ne vaihtavat ääniä toistensa kanssa ja laajentavat siten lauluohjelmistoaan.
Ryhävalaiden äänentuotosta tiedetään hyvin vähän. Ääni syntyy kurkunpäässä niin kuin muillakin nisäkkäillä, mutta valaat eivät hengitä ulos maanisäkkäiden tapaan.
Taustalaulajat
Gibbonit ovat kirkasäänisiä eläimiä, ja paritteluaikaan urokset ja naaraat laulavat duettoja. Laulun ensisijainen tehtävä on kuitenkin ilmaista gibbonilauman elinpiirin rajat.
Gibbonit kajauttavat reippaasti
Taustakuorossa gibbonien laulutaito pääsee parhaiten oikeuksiinsa.
Gibbonit laulavat voimakkaasti ja puhtaasti tavalla, joka vetää vertoja koulutetun oopperalaulajan tekniikalle.
Kaakkois-Aasian sademetsissä elävät apinat kajottavat latvustossa, jotta kaukanakin olevat lajitoverit kuulevat ne varmasti. Ääni kantautuu jopa 1,5 kilometrin päähän.
Kovaäänisyyteen on hyvä syy, sillä gibbonien elinpiirit ovat laajoja.
Etenkään aamuisin gibbonit eivät säästele äänijänteitään. Silloin niiden tuntuu olevan erityisen tärkeää ilmaista olemassaolonsa mekastamalla. Paritteluaikaan kumppanit voivat hehkuttaa lempeään laulamalla duettoja.
Ääntely ei ole ainoastaan keino tehdä selväksi, missä elinpiirin rajat kulkevat, vaan se palvelee myös muuta viestintää. Gibbonit pystyvät äänivalikoimallaan esittämään mielipiteensä monista asioista.
Gibbonit ääntelevät tietyllä tavalla esimerkiksi, kun ne havaitsevat pedon ja haluavat varoittaa muita lajitovereitaan siitä.
Kuuntele kipale
Kun painat nappia, kuulet seitsemän eri eläimen äänistä miksatun kappaleen.
Tikka aloittaa, ja pistoolikatkarapu antaa rytmiä. Sitten ryhävalas tarttuu mikrofoniin, ja lopulta myös gibbonikuoro ja muut yhtyeen jäsenet pääsevät ääneen.