Kun kansainvälinen tutkijaryhmä kuvasi australialaisesta luolasta löydettyjä raakkuäyriäisten fossiileja nykyaikaisilla röntgenlaitteilla viime vuonna, se koki jymy-yllätyksen.
Noin millimetrin pituiset simpukkaa muistuttavat niveljalkaiset olivat säilyneet niin hyvin, että tutkijat pystyivät näkemään jopa kivettyneiden siittiöiden tuman rakenteen.
Koska raakkuäyriäisten siittiöt olivat verrattain suuria, niistä voitiin hahmottaa myös yksityiskohtia.
Luokan nykylajeilla koiraspuoliset sukusolut saattavat olla jopa kymmenen kertaa niin pitkiä kuin itse eläin eli sentin mittaisia. Ihmisen siittiöt ovat sen sijaan elimistön mitättömimpiä soluja, sillä ne ovat vain jokusen millimetrin tuhannesosan pituisia.
Australian muinaisten raakkuäyriäisten siittiöt ovat maailman vanhimpia laatuaan. Vähintään 16 miljoonaa vuotta vanhassa kerrostumassa säilyneet fossiilit todistavat osaltaan siitä, että siittiöillä on ollut tärkeä osuus eläinten suvullisessa lisääntymisessä jo hyvin pitkään.
Isyys ansaitaan loppukilpailussa
Ne eliölajit, joiden yksilöt ovat eri sukupuolta, voivat lisääntyä sukusolujen avulla. Kahden lisääntymissolun yhtyminen, hedelmöitys, asettaa aina osapuolille tiettyjä vaatimuksia.
Siittiön tapauksessa matka munasolun luo voi olla täynnä vaaroja ja vaikeuksia. Monesti siittiöt joutuvat uimaan eteenpäin melkein kuin liisterissä alttiina ympäristötekijöille, jotka vain huonontavat niiden selviytymismahdollisuuksia.
Matkan hankaluuksiin on kuitenkin pätevä biologinen syy: ne varmistavat, että hedelmöityksen hoitaa aina valioluokan siittiö, joka on kunnostautunut hyvin haasteellisessa tehtävässä.
Sinänsä siittiön toimenkuva on varsin kapea. Sen kuuluu yksinkertaisesti toimittaa munasoluun puolet siitä geneettisestä tiedosta, jonka varassa uusi yksilö voi kehittyä.
Perimän kuljetus tapahtuu yleensä vesiteitse, olipa sitten kyse ulkoisesta hedelmöityksestä, kuten kalojen kutemisesta, tai sisäisestä hedelmöityksestä, kuten parittelusta eli yhdynnästä.
Siittiöt osaavatkin lähes poikkeuksetta uida.
Siittiöt ovat melko mitätön uhraus
Maapallon varhaisimmat eliöt lisääntyivät todennäköisesti nykybakteerien tavoin suvuttomasti jakautumalla.
Sitä, milloin ensimmäiset varsinaiset siittiöt tarkalleen kehittyivät, voidaan vain arvailla, mutta siitä ollaan varmoja, että niiden historia ulottuu paljon kauemmas menneisyyteen kuin muinaisten australialaisten raakkuäyriäisten elinaikaan.
Suvullisen lisääntymisen vaatimat koiras- ja naaraspuoliset sukusolut ovat varmasti hyvin vanhaa perua, sillä siittiöitä ja munasoluja esiintyy hyvin erilaisilla eläimillä, kuten nisäkkäillä, matelijoilla, linnuilla, kaloilla ja sammakoilla.
Siittiöiden läpimurtoa helpotti luultavasti se, että koiras voi tuottaa niitä jatkuvasti paljon ilman merkittäviä energiaja raaka-ainepanostuksia.
Kun matkaan lähtee kerralla miljoonia siittiöitä, riski, että yksikään niistä ei pysty hedelmöittämään munasolua, on pieni.
Siittiöiden avulla tapahtuva suvullinen lisääntyminen onkin biologisesti edullista.
Lisäksi se varmistaa, että vanhempien perintöteki jät sekoittuvat ja saavat aikaan uusia ominaisuusyhdistelmiä jälkeläisessä.
Myös osa kasveista, kuten saniaiset ja sammalet, hyödyntää siittiöitä lisääntymisessään. Niillä kuitenkin suvullisesti ja suvuttomasti lisääntyvät sukupolvet vuorottelevat säännöllisesti.