Kotka-nimitystä käytetään useista isokokoisista päiväpetolinnuista, joilla on suhteellisen pitkä siipien kärkiväli ja tunnusmerkillinen koukkunokka.
Erilaisia kotkia yhdistää se, että niillä on pitkät ja leveät siivet. Esimerkiksi pohjoisen pallonpuoliskolle laajimmalle levinneen kotkan, maakotkan, siipiväli voi olla 230 senttiä. Itse ruumis on sen sijaan enintään metrin leveä.
Kotkat käyttävät suuria siipiään lentämisen lisäksi liitämiseen. Ne voivat liitää pitkään.
Siipien koon kasvaessa myös nostovoima suurenee. Siksi kotka voi päästä siivilleen jopa räpyttelemättä niitä.
Sopivassa säätilassa kotkan tarvitsee vain levittää siipensä ja antaa tuulen, lähinnä lämpimän nousuvirtauksen, nostaa itsensä ilmaan.
Kotkilla on tapana liidellä kaarrellen laajalla alueella, kun ne etsivät ravintoa. Esimerkiksi Yhdysvaltojen kansallislintu, valkopäämerikotka, voi tarkkailla peräti 40 neliökilometrin laajuista aluetta.
Siivet luovat jatkuvasti nostovoimaa myös kotkan lentäessä hitaasti.
Kun kotka havaitsee saaliseläimen, se painaa siipensä vartaloa vasten ja lähtee hurjaan syöksyyn. Esimerkiksi maakotkan nopeus voi nousta syöksyn aikana 250–300 kilometriin tunnissa.
Lentotapa riippuu siivistä
Pieneltä alalta esimerkiksi hyönteisiä tai siemeniä etsivillä pikku linnuilla on lyhyet pyöreähköt siivet, jotka tekevät niistä hyvin vikkeläliikkeisiä.
Pitkät ja kapeat siivet sopivat nopeaan lentämiseen, ja sellaiset siivet on esimerkiksi parhaisiin lentäjiin kuuluvilla lokeilla. Niiden liito-ominaisuudet eivät ole kovin hyvät, ja niillä on vaikea pyrähtää.
