Märehtiminen on tehokkain eläimille kehittynyt ruoansulatusjärjestelmä. Märehtijöihin kuuluu monia sorkkaeläimiä, kuten hirvi, kirahvi, lammas, vuohi ja nauta. Myös pussieläimiin kuuluva kenguru märehtii, mutta erilaisten bakteerien vuoksi sen maha toimii hieman toisin kuin naudan: kenguru ei tuota metaania.
Koska nisäkkäillä ei ole kasviravintoa hajottavia entsyymejä, ne käyttävät hyväkseen maasta saamiaan bakteereja, jotka hajottavat kasvit käymisprosessissa. Märehtijällä käyminen alkaa heti ruoansulatusjärjestelmän alussa. Ruokatorvesta ravinto siirtyy neljästä mahasta ensimmäiseen, pötsiin. Kun pötsin bakteerit ovat sulattaneet ruohoa tarpeeksi, se valuu verkkomahaan, missä siitä muodostuu pallomainen märepala.
Sen jälkeen lehmä oksentaa pallon takaisin suuhun ja pureskelee sitä, jolloin siihen sekoittuu sylkientsyymejä. Juuri tätä toista pureskelua kutsutaan märehtimiseksi. Kun lehmä nielaisee märepalan uudelleen, se siirtyy satakertaan eli lehtimahaan. Sieltä jo lähes kokonaan hajonnut ravinto kulkeutuu happoa sisältävään juoksutusmahaan. Happo tappaa bakteerit. Tällöin lehmä ei sairastu niistä vaan voi käyttää hyväkseen proteiinin, jonka bakteerit ovat rakentaneet kasvaessaan. Hevosella on toisenlainen ruoansulatus. Ravinto kulkee nopeasti sen mahalaukun ja ohutsuolen läpi, ja käyminen tapahtuu pääasiallisesti vasta paksusuolessa ja umpisuolessa.
Hevonen ei käytä ravintoa yhtä tehokkaasti hyväksi kuin märehtijät, mutta ravinto sulaa nopeammin. Hevonen ja lehmä voivat vallata eri ekologiset lokerot. Hevonen tulee toimeen ravintoarvoltaan heikollakin ruoalla, kunhan se on runsaskuituista ja sitä on saatavilla jatkuvasti, kun taas lehmä tarvitsee ravintoarvoltaan hyvää ruohoa.