Karhukainen

Karhukainen on maailman sitkein eläin

Karhukaisia on kaikkialla. Ne voivat tulla toimeen ilman vettä vuosikausia, ja ne sietävät lämpötiloja liki absoluuttisesta nollapisteestä 150 asteen kuumuuteen. Niiden salaisuus piilee horroksessa, jossa ne voivat selviytyä ääriolosuhteista.

Karhukaisia on kaikkialla. Ne voivat tulla toimeen ilman vettä vuosikausia, ja ne sietävät lämpötiloja liki absoluuttisesta nollapisteestä 150 asteen kuumuuteen. Niiden salaisuus piilee horroksessa, jossa ne voivat selviytyä ääriolosuhteista.

Shutterstock

Karhukaiset ovat siten maapallon pienimpiä monisoluisia eläimiä. Kun muistuttavat eksyneitä viinikuminalleja, kun ne lyllertävät vaivalloisesti eteenpäin. Karhukaiset kuitenkin yllättävät.

Aivan kuin sarjakuvien supersankarit piilottavat todellisen henkilöllisyytensä, näilläkin eläimillä on lähes yliluonnollisia kykyjä.

Karhukainen on selvityimisen mestari

Karhukaiset ovat maailman sitkeimpiä eläimiä. Ne selviävät ilman vettä vuosikausia, eivätkä ole moksiskaan, kun ne jäädytetään miinus 272 asteeseen tai kuumennetaan 151 asteeseen. Ne eivät välitä radioaktiivisesta säteilystä, sillä ne kestävät tuhat kertaa niin suuren annoksen kuin ihminen. Ne selviävät myös tyhjiöstä ja paineesta, joka on 6 000 kertaa niin suuri kuin Maan pinnalla.

Karhukaisten sitkeys johtuu siitä, että ne voivat kuivattaa itsensä ja pysäyttää kaikki elintoimintonsa ja vaipua äärimmäiseen horrokseen.

Ne voivat viettää jopa 90 prosenttia elämästään elävinä kuolleina.

Karhukainen

Karhukaisen kyky vaipua äärimmäiseen horrokseen takaa sen, että se selviää hengissä äärioloissa.

© Shutterstock

Faktoja karhukaisesta

  • Ne ovat korkeintaan 1,5 milliä pitkiä.
  • Ne imevät ravintoa kasvi- ja eläinsoluista.
  • Ne elävät lähellä vettä: Meren pinnalla, valtameren pohjassa ja sammaleen ja jäkälän pinnalla.
  • Ne selviävät äärimmäisistä lämpötiloista: -272 asteesta aina 151 asteeseen.
  • Ne voivat olla horroksessa jopa yhdeksän vuotta.
  • Niiden solut eivät jakaannu, ne vain kasvavat kokoa.

Karhukaisen anatomia

Vain harva ihminen on nähnyt karhukaisen, sillä niiden näkeminen vaatii mikroskoopin.

Pienimmät noin 1 000 tunnetusta karhukaislajista ovat vain 0,05 millimetrin mittaisia, eivätkä ”jättilajitkaan” ole kuin 1,5-millisiä.

Karhukaiset ovat siten maapallon pienimpiä monisoluisia eläimiä.

Ne ovat niin pieniä, että niillä ei tarvitse olla erikoistuneita hengityselimiä hapen siirtämisen ympäri elimistöä, vaan niiden solut voivat ottaa happea suoraan ilmasta ihon läpi.

Haluatko tietää lisää eläimistä? Lue juttu maailman vaarallilsimmista eläimistä tai myrkyllisimmistä hämähäkeistä.

Karhukaisien solut eivät jakaannu

Kun karhukainen kasvaa, se käy läpi jopa 12 nahanluontia saadakseen tilaa ruumiilleen.

Toisin kuin useimmat muut monisoluiset eläimet karhukainen ei kasva kasvattamalla lisää soluja vaan sen solut vain kasvavat lisää kokoa.

Kullakin karhukaislajlla on tietty määrä soluja, joiden määrä vaihtelee noin 40 000:n tienoilla.

Yksilön 40 000 solua ovat tehokkaassa käytössä, sillä karhukaisen anatomia on monimutkainen. On suorastaan hämmästyttävää, miten monta biologista toimintoa niiden pienet tasapaksut ruumiit pystyvät hoitamaan.

Karhukaisten hermosto koostuu lähinnä isoista kolmiosaisista aivoista ja kahdeksasta hermokimpusta.

Joillakin lajeilla on silmät, jotka ovat syvällä aivojen etuosassa. Ne koostuvat syvennyksestä, jossa on valoa rekisteröivää pigmenttiä.

Karhukaisen suu on myös hyvin erikoistunut.

Karhukaisen suu

Karhukaisen suu muistuttaa pölynimurin pussia. Karhukainen imee suullaan ravintoa.

© Shutterstock

Karhukaisen suussa on teräviä piikkejä, joita se pullauttavat ulos poratakseen reikiä kasvi- ja eläinsoluihin ja imeäkseen solujen sisällön nieluunsa.

VIDEO: Katso, miten karhukainen syö solun

Suun piikkien lisäksi myös karhukaisen jalat voivat vetäytyä ruumiin sisään. Eläimillä on ikään kuin etu- ja takavaihde, sillä neljän raajaparin välillä vallitsee selkeä työnjako.

Karhukainen käyttää kolmea etummaista raajaparia eteenpäin liikkumiseen, ja taimmaista raajaparia se käyttää peruuttamiseen ja jarruttamiseen.

Karhukaisen lisääntyminen

Monilla lajeilla koiras ei joudu etsimään kumppania kovinkaan kaukaa. Yhdessä grammassa sammalta voi elää jopa 20 000 karhukaista, ja valtaosa niistä on naaraita.

Koiras houkuttelee naarasta tuntoharjaksilla

Koiras joutuu kuitenkin esittelemään parhaat puolensa ja koskettelemaan naarasta pitkään tuntoharjaksillaan, ennen kuin valittu yksilö suostuu paritteluun.

Koiraan ponnistelujen tulokset näkyvät kahta viikkoa myöhemmin, kun naaras munii 1-30 munaa.

Karhukaisnaaras ja munat

Kuvassa karhukainen ja sen munat

© Shutterstock

Pienet karhukaiset kuoriutuvat kahden viikon kuluttua rikottuaan kuoren suunsa terävillä piikeillä.

Munan ulkokuoressa on usein koristeellisen näköisiä ulokkeita. Niiden tehtävä on ehkä varmistaa sikiön hapensaanti, sillä munat kehittyvät usein tiiviisti vierekkäin esimerkiksi kuolleen lehden pinnalla, jolloin hapesta voi tulla pulaa.

Munan pintarakenne ei ole tärkeää vain sikiön hyvinvoinnille vaan myös biologeille, jotka käyttävät sitä karhukaisten lajinmääritykseen.

Kunkin lajin munien pintarakenne on erilainen, ja joissakin tapauksissa karhukaislajin määrittäminen on hyvin vaikeaa, jos lajin munia ei päästä tutkimaan.

Karhukainen horroksessa

Karhukaisia on kaikkialla

Karhukaisia on löydetty syvästämerestä ja ilmakehästä 10 kilometrin korkeudesta, Mount Everestiltä, Antarktiksen sisäosista, kivien alta Namibian aavikolta, kuivuneista suolameristä Saharasta ja syvältä Grönlannin mannerjäätiköstä.

Ei tunnu olevan mitään rajoja sille, missä karhukaiset kykenevät elämään, ja äärimmäiset elinolosuhteet voivat antaa niille etulyöntiaseman verrattuna muihin pieniin eläimiin.

Karhukaisten sitkeys perustuu niiden kykyyn kuivattaa elimistönsä, sillä kuivuneena karhukaiset selviävät äärilämpötiloista, radioaktiivisesta säteilystä, tyhjiöstä, eetteristä ja puhtaasta alkoholista.

Happi saa karhukaisen ruostumaan

Kuivuttuaan eläimet vaipuvat äärimmäiseen horrokseen, kryptobioosiin, missä niiden elintoiminnot lakkaavat ja niitä ei oikeastaan voida enää pitää elävinä eliöinä.

Niillä ei ilmeisesti ole aineenvaihduntaa, koska soluissa ei ole vapaata vettä. Kryptobioosissa olevat karhukaiset ovatkin käytännössä eläviä kuolleita.

Useimmat karhukaiset elävät aktiivisesti 3–30 kuukautta, mutta ei tiedetä, kuinka pitkään ne voivat olla horroksessa. Siksi ei myöskään tiedetä, kuinka vanhaksi ne voivat elää.

Tavallisessa ilmassa, jossa on happea, karhukaisten tunnettu ennätys on yhdeksän kuukautta horroksessa, mutta pakastimessa tai tyhjiössä, missä happi ei vahingoita niitä, ne voivat todennäköisesti viettää horroksessa pitempäänkin.

VIDEO: Katso, miten karhukainen vaipuu horrokseen

Hapen ongelmana on se, että karhukaiset "ruostuvat”. Happi saa elimistössä muodostumaan radikaaleja, jotka tuhoavat dna:ta ja entsyymejä. Kun elintoiminnot pysähtyvät horroksen aikana, karhukaisten elimistö ei myöskään pysty korjaamaan vaurioita.

Vähähappisessa ympäristössä karhukaiset ovat lähes haavoittumattomia. Kun niiden selviytymiskykyä on tutkittu, löytyy selkeitä eroja aktiivisesti elävien ja horrostavien yksilöiden välillä.

Aktiiviset eläimet ovat haavoittuvaisempia äkillisille ympäristön muutoksille. Usein ne kuolevat, sillä niiden sopeutuminen uusiin olosuhteisiin vie pitkään.

Horrostavat karhukaiset sietävät jopa lähelle absoluuttista nollapistettä laskevaa lämpötilaa, kun taas aktiiviset karhukaiset kuolevat jo huomattavasti vähemmän kylmissä oloissa.

Karhukainen kävi avaruudessa

Karhukaisen sitkeys joutuu todelliseen testiin avaruudessa.

Syksyllä 2007 tutkijat lähettivät kahden lajin kuivattuja karhukaisia eräänlaiselle Mission Impossible -matkalle venäläisen satelliitin ulkopuolelle kiinnitetyssä säiliössä.

Karhukaiset leijuivat 258–281 kilometriä Maan yläpuolella lähes tyhjiössä. Ne oli jaettu kolmeen ryhmään, jotka eivät joko saaneet lainkaan säteilyä tai ne altistettiin joko pitkäaaltoiselle ultraviolettisäteilylle tai laajaspektriselle ultraviolettisäteilylle.

Kun karhukaiset palasivat Maahan, havaittiin, että useimmat niistä olivat selvinneet tyhjiössä, mutta ultraviolettisäteet olivat olleet monille niistä liikaa.

Pitkäaaltoiset ultraviolettisäteet olivat tappaneet lähes kaikki yhden lajin yksilöt, kun taas laajaspektrinen ultraviolettisäteily tappoi myös sitkeämmän lajin yksilöistä kaikki kolmea lukuun ottamatta.

Biologit ovat tehneet useita kokeita selvittääkseen karhukaisten sitkeyden salaisuuden.