Kaikki omien puolesta

Poikaset elävät emon selässä

Isokokoinen ja litteäruumiinen kennokonna elää Etelä-Amerikassa veden täyttämissä onkaloissa ja painanteissa. Parittelun jälkeen naaras liimaa hedelmöittyneet munat selkäänsä, jolloin näyttää siltä kuin se kantaisi mosaiikkitaulua.

Pian selkänahka turpoaa ja peittää munat joka puolelta ja kunkin munan ylle kehittyy läpikuultava kansi.

Poikaset kehittyvät omissa miniakvaarioissaan emon selässä ensin nuijapäiksi ja sitten valmiiksi konniksi.

Kun muodonmuutos on valmis, kannet irtoavat ja poikaset pääsevät räpistelemään ulos ahtaasta kammiostaan.

VIDEO: Katso, miten konnat räpistelevät irti emon selästä:

Isä huolehtii hautomisesta

Australialaisten malleekanojen tapa hautoa munia on hyvin mutkikas ja vaatii paljon ponnisteluja. Malleekanat kokoavat pesän päälle hiekasta, mullasta ja kasvien osista valtavan keon, jonka ympärysmitta voi olla 22 metriä.

Naaras munii munat keon syvennykseen, missä mätänevien kasvien tuottama lämpö hautoo munat poikasiksi. Haudontakeon rakentaa ja siitä huolehtii pääasiassa koiras, joka käyttää puuhaan 8–10 kuukautta vuodesta.

Sillä on nokassaan lämpöä rekisteröiviä soluja, jotka auttavat sitä päättelemään, onko pesän lämpötila munille liian matala tai korkea.

Tarpeen mukaan se poistaa hiekkaa keosta tai lisää sitä.

Vaivalloisen haudontatavan etuna on se, että munat ovat hyvässä suojassa pedoilta koko kehityksensä ajan.

Valasvauvat verottavat vanhempien unta

Pikkulasten vanhemmat tietävät, miten yöunille käy. On arvioitu, että vanhemmille kertyy univelkaa tuhat tuntia siihen mennessä, kun lapsi täyttää kaksi vuotta.

Ihmisen ei silti kannattaisi valittaa. Miekkavalaat ja pullokuonodelfiinit eivät nimittäin nuku ensimmäisen elinkuukautensa aikana lainkaan. Koska ne eivät tule vielä yksin toimeen, myös niiden vanhempien on pysyttävä hereillä jatkuvasti.

Ilmiön syytä ei täysin ymmärretä. Eläinten poikaset tarvitsevat yleensä syntymänsä jälkeen paljon unta ja lepoa, jotta niiden kehitys ja kasvu edistyvät suotuisasti.

Täysikasvuisetkin valaat poikkeavat kuitenkin valtavirrasta nukkumistavoiltaan, sillä ne eivät nuku koskaan täysin. Tämä johtuu muun muassa siitä, että valailla hengittäminen on tietoista eikä automaattista toimintaa, kuten muilla eläimillä.

Kun delfiinit ja miekkavalaat nukkuvat, niillä on vuoron perään aina toinen aivopuolisko hereillä, jotta ne pystyvät hengittämään.

Kiivi vaappuu päiviä jättimuna mahassaan

Uusiseelantilainen kiivi munii vain yhden munan kerrallaan. Munan kehittyminen ja hautominen verottavat valtavasti aikaa ja voimia.

Muna voi painaa jopa neljänneksen naaraan painosta. Muna vie niin paljon tilaa linnun sisällä, että sen sisäelimet pusertuvat vatsaontelon yläreunaan.

Viimeisinä päivinä ennen munimista naaras ei juuri pysty syömään eikä liikkumaan.

Lisäksi sen ruumiinlämpö nousee niin, että se joutuu viilentämään mahaansa vedessä. Munimisen jälkeen naaraalta vie aikaa toipua urakasta, joten jopa kolme kuukautta kestävästä hautomisesta huolehtii koiras.

Munasta kuoriutunut poikanen on onneksi niin kehittynyt, että se tulee toimeen lähes itsekseen.

Lastenhoito vaatii tursasnaaraan hengen

Tyynellämerellä viihtyvä jättiläistursas elää lyhyen mutta toiminnantäyteisen elämän.

Vaikka tämä kahdeksanlonkeroinen otus voi kasvaa yli 50 kilon painoiseksi ja sen lonkeroiden kärkien väli voi olla 8–10 metriä, se elää harvoin yli neljävuotiaaksi. Koiraan elämä päättyy heti parittelun jälkeen, mutta naaraalla on sen jälkeen vielä tehtävää.

Ensin se etsii onkalon, jonne se laskee jopa 100 000 munaa, minkä jälkeen se käyttää lopun elinaikansa löyhyttämällä happipitoista vettä munille.

Kokeissa on havaittu, että ilman naaraan huolenpitoa munista ei juuri kehittyisi poikasia. Koska naaras ei voi poistua munien luota, se kuolee nälkään.

Paksu emo tekee terveitä poikasia

Merinisäkäsnaaraat keräävät useita satoja kiloja lisää painoa ennen kuin ne ryhtyvät parittelemaan. Lisäpaino auttaa ruokkimaan poikaset, vaikka emolla ei olisikaan mahdollisuutta syödä.

Poikasten imettäminen vaatii emolta paljon. Ensinnäkin emolla on oltava kylliksi ruokaa itselleen, ja toiseksi sen pitää myös pystyä tuottamaan maitoa jälkikasvulle.

Merinisäkäslajien emojen on tuotettava rasvaista maitoa poikkeuksellisen paljon, sillä poikasten pitää kasvattaa itselleen rasvakerros, joka suojaa niitä kylmässä vedessä.

Synnyttyään poikaset ovat yleensä niin avuttomia, ettei niitä voi jättää yksin pitkään aikaan, eikä vanhemmilla tällöin ole mahdollisuutta etsiä itselleen ruokaa.

Siksi niiden on ennen poikasen syntymistä hankittava itselleen sellaiset energia­varastot, että ne selviävät niiden varassa syömättä vaikka kuukausia.

Esimerkiksi jääkarhunaaraiden pitää lihoa 100–200 kiloa ennen kuin ne alkavat edes paritella.

Isohylkeiden on saatava 300–400 kiloa rasvaa kylkiluidensa päälle ennen poikasten syntymistä, ja valaat tukevoituvat tonneja pystyäkseen tuottamaan satoja litroja maitoa päivässä.

Merinisäkkäiden maito on yleensä hyvin rasvaista, jotta poikaset kasvavat mahdollisimman nopeasti. Mursun 30 prosenttia rasvaa sisältävä maito saa poikaset pulskistumaan jopa kilon päivässä.

Vastasyntynyt mursu painaa 45–75 kiloa, mutta vuoden maitokuurin jälkeen sen paino liikkuu jo 400 kilon paikkeilla.

Kiekkokala imettää poikasia koko kehollaan

Tropiikista peräisin olevat ja akvaarioissa suositut kiekkokalat ovat kaloiksi harvinaisia, sillä ne ruokkivat poikasiaan aktiivisesti.

Ne eivät suinkaan pyydystä jälkeläisilleen saalista eivätkä syötä niitä, vaan sen sijaan ne erittävät ravinteikasta limaa, jota poikaset nakertavat niiden iholta.

Vaikka kalojen erittämä aine ei ole maitoa, kuten nisäkkäillä, kyse on suurin piirtein samasta asiasta eli täysikasvuiset kalat ikään kuin imettävät poikasiaan.

Kun kalojen erittämää limaa on tutkittu, on saatu selville, että sen ravinnekoostumus ja immuunijärjestelmää tukevat osat muuttuvat, kun poikaset kasvavat.

Poikaset käyvät syömässä limaa kahdesta kolmeen viikkoa, minkä jälkeen täysikasvuiset alkavat kartella poikasia.

Neljännellä viikolla ne vieroittavat jälkeläisensä menemällä karkuun niin, että poikasten on pakko etsiä ruokansa itse.

Nälkäiset poikaset nakertavat jopa emoltaan nahan

Mitä tekee emo, joka ei voi jättää poikasiaan yksin hakeakseen niille ruokaa ja joka ei myöskään pysty tuottamaan niille maitoa? Se tietysti antaa poikasten syödä itseään.

Tätä tekniikkaa käyttävät jotkin mato­sammakot. Matosammakoiden poikaset pysyvät aluksi hengissä täysikasvuisten nahalla.

Jotkin lajit antavat poikasten syödä nahastaan irronneita suikaleita, mutta jotkin toiset lajit kasvattavat poikasten ruokkimista varten tavallista paksumman ihon.

Poikasilla taas on terävät hampaat, jotka sopivat suikaleiden irrottamiseen. Kun poikaset ovat kyllin isoja hankkimaan itse ruokansa, hampaat putoavat ja vanhempien runneltu iho pääsee paranemaan.

Hämähäkkiemo herättää poikasten metsästysvaistot

Osa hyönteisistä ja hämähäkkieläimistä antaa kaikkensa taatakseen seuraavan sukupolven hengissäpysymisen. Ne etsivät suojaisan onkalon tai puunkolon, johon ne munivat munat suojaan pedoilta.

Sen lisäksi ne vielä huolehtivat, että poikasilla on syötävää heti, kun ne kuoriutuvat: emo heittää henkensä sopivasti niin, että poikaset voivat aloittaa elämänsä nauttimalla runsaan ja ravitsevan aterian.

Joidenkin lajien emot pysyttelevät hengissä siihen asti, että ne saavat pedon vaistot herätettyä jälkeläisissään.

Suun täydeltä poikasia

Kaloista etenkin suuhautojat pitävät hyvää huolta poikasistaan. Tapa pitää mätimunia tai poikasia suun suojissa on kehittynyt sitä harrastaville lajeille ilmeisesti toisistaan riippumatta.

Usein jälkeläisistä pitää huolta koiras, joka ottaa hedelmöittyneet mätimunat suuhunsa ja huolehtii niistä kuoriutumiseen saakka.

Haittapuolena on se, ettei koiras tänä aikana voi syödä. Joidenkin lajien koiraat taas tarjoavat poikasilleen suojapaikan suussaan kuoriutumisen jälkeenkin, jos niitä uhkaa vaara.

Jälkikasvun pitkä paapominen vaarantaa koiraan oman terveyden, mutta toisaalta poikasista jää hyvin suurin osa henkiin, vaikka kalanpoikasten elämän alku on yleensä hyvin vaarallista aikaa.

Aivan vaaratonta koiraan suussa oleskelu ei poikasille ole, sillä tämä saattaa nielaista muutaman niistä etenkin silloin, jos ohi ui viehättävä lisääntymishaluinen naaras.

Lapintiira tekee syöksyiskuja

Lapintiirat pesivät pohjoisella pallonpuoliskolla suurina yhdyskuntina. Ne eivät rakenna pesiä vaan munivat munat paljaalle maalle ja hoitavat poikasensa siinä.

Pesän suojan puuttuminen poikasilta voi tuntua arveluttavalta, mutta lapintiirat ovat pelottomia ja täysikasvuiset yksilöt pystyvät yhteistyössä pitämään useimmat kutsumattomat vieraat poissa.

Jos yhdyskuntaa lähestyy peto, linnut nousevat siivilleen ja hyökkäävät tunkeilijan kimppuun raivoisasti, olipa se sitten kettu tai myskihärkä.

Lapintiirat ovat taitavia lentäjiä, ja ne tekevät tarkkoja syöksyjä vihollisen pään ohi. Jos hyökkäykset eivät pelota petoa pakosalle, tiirat voivat myös iskeä sitä nokallaan.

Isokin eläin tuntee lapintiiran nokaniskut, kun eläin iskeytyy sen nahkaan 40–50 kilometrin tuntinopeudella.

Linnunpesä kätkee salahuoneen

Afrikanpussitiaiset rakentavat suuren pisaranmuotoisen pesän punomalla yhteen pitkiä ruohosuikaleita.

Pesässä on sivulla iso aukko, joka johtaa tilavaan kammioon. Linnut eivät kuitenkaan pidä poikasiaan siellä. Sisäänkäynti ja kammio on rakennettu, jotta pedot luulisivat pesän olevan tyhjä.

Oikea pesäkammio sijaitsee valekammion takana, ja sen sisäänkäynti on naamioitu huolella.

Lintuvanhemmat sulkevat oikean sisäänkäynnin hämähäkinseitistä tehdyllä ”tarranauhalla” joka kerta, kun ne kulkevat sen läpi.

Poikasetkin tekevät oman osansa henkiinjäämisensä puolesta: yleensä linnunpoikaset piipittävät vilkkaasti, jos ne havaitsevat jonkun tulleen pesään, mutta afrikanpussitiaisten poikaset hiljenevät välittömästi vieraan havaitessaan.

Lehväluteet hellivät poikasiaan

Tavallisesti hyönteiset eivät juuri piittaa jälkeläisistään. Luteiden alalahkosta löytyy kuitenkin muutamia hyvin valppaita ja huolehtivaisia lajeja.

Lehväluteet munivat munansa tiiviiseen rykelmään ravinnokseen suosimansa kasvin lehdelle. Naaraat vartioivat munia ja puolustavat niitä pedoilta.

Kun jälkeläiset kuoriutuvat keskenkasvuisina, emot käyvät edelleen niitä uhkaavien ampiaisten ja muiden liian lähelle eksyvien hyönteisten kimppuun.

Naaraille ei tässä vaiheessa jää juuri aikaa lepoon eikä ruoan hankintaan itselleen, mutta onneksi jälkeläiset kasvavat nopeasti.

Jos olosuhteet muuttuvat äkisti huonommiksi, esimerkiksi pedot tai ravinnon puute uhkaavat, poikaset kapuavat emonsa selkään, ja tämä kuljettaa koko pesueen uudelle tuoreelle lehdelle.