Kuristajakäärme osaa varoa saaliin sarvia tai terävää nokkaa

Suurimmat kuristajakäärmeet, esimerkiksi anakonda ja intianpyton, voivat ottaa kiinni, tukehduttaa ja niellä melko kookkaita eläimiä, kuten sikoja, peuroja ja pieniä krokotiileja. Ne kiertävät lihaksikkaan ruumiinsa saaliin ympärille ja rusentavat sitä niin, ettei se pysty vetämään ilmaa keuhkoihinsa tai että sen sydän pusertuu niin kasaan, ettei se enää kykene pumppaamaan verta kehoonsa. Kun saalis on menehtynyt, käärme alkaa niellä sitä. Koko eläimen katoamiseen käärmeen mahaan voi kulua tunteja. Yleensä käärme nielee ensin eläimen pään, sillä toisesta päästä aloitettaessa vaarana on raajojen takertuminen poikittain ruokatorveen. Nielemisen aloittaminen päästä vähentää käärmeen vammautumisriskiä muutenkin, sillä silloin se nielee saaliilla mahdollisesti olevat sarvet ”myötäkarvaan”. Sarvien kärjet osoittavat tällöin mahassa ollessaankin käärmeen nielua kohti. Terävänokkaisia lintuja syövät käärmeet käyttävät nielemistekniikkaa, jossa ne kääntävät linnun pään niin, että nokka osoittaa taaksepäin. Tällöin nokka ei pääse tekemään haavoja ruokatorveen. Kuristajakäärmeiden anatomia on sopeutunut sekä terävien että hyvin isojen esineiden nielemiseen. Käärmeet pystyvät levittämään leukansa hyvin laajalle. Kylkiluut ja iho ovat joustavia, joten ne antavat periksi. Lisäksi kuristajakäärmeiden mahalaukun seinämät ovat hyvin vahvat. Tyhjänä mahalaukku on poimuilla, ja se venyy täyttyessään. Mahalaukkuun erittyvä suolahappo liuottaa nopeasti niin saaliin luut kuin sarvetkin. Pytoneilla mahanesteiden pH-arvo laskee ensimmäisen vuorokauden aikana 7,5:stä 2:een ja pysyttelee seuraavan viikon ajan noin 1,5:ssä. Jo vuorokauden mahahappokylvyn jälkeen eläimestä on sulanut 18 prosenttia. Useimmilla kuristajakäärmeillä saalis on sulanut viikossa lähes kokonaan.