RAKETTIEN JUHLAA
RAKETTIEN JUHLAA

V2-raketti käynnisti moottorinsa ensimmäistä kertaa 75 vuotta sitten lähellä Itämerta.

© Bundesarchiv / Wikimedia Commons

Natsien ihmeraketti vei Yhdysvallat ensimmäisenä Kuuhun

Sähisevän mustavalkoraketin nousu kohti yläilmoja 3. lokakuuta 1942 muutti maailman lopullisesti. Sodanjälkeisen ajan avaruuden­valloitus ei olisi voinut toteutua ilman natsien kehittämää aero­dynamiikkaa ja moottoritekniikkaa.

perjantai 6. lokakuuta 2017 teksti Stine Overbye og Mikkel Skovbo

Rakettien kokoamishallin katolla Peene­mündessä Saksan Itämeren-rannikolla käyskenteli hermostunut mies. Hän oli Wernher von Braun, natsi-Saksan raketti­ohjelman johtaja. Kello läheni neljää lokakuun ensimmäisen lauantain aurinkoisena iltapäivänä vuonna 1942, ja von Braun tarkasteli kiikarillaan hellittämättä laukaisualustaa, jolla 14 metriä korkea raketti osoitti kohti taivasta, valmiina laukaisuun.

Mustavalkoinen V2-raketti voisi toteuttaa von ­Braunin kunnianhimoisen suunnitelman avaruuden valloituksesta, mutta reilut kymmenen vuotta alalla olivat opettaneet hänelle, että yksikään raketti ei ollut kunnollinen ennen kuin se oli saatu turvallisesti matkaan. Etenkin V2:n kohdalla oli syytä huoleen: aiemmat uraauurtavan, nestemäistä ajoainetta käyttävän raketin laukaisuyritykset olivat päättyneet räjähdyksiin heti nousun jälkeen. 

SUPERSOONINEN LAITE
SUPERSOONINEN LAITE

V2-raketti oli 14 metriä korkea, se painoi 13 tonnia, ja se oli ensimmäinen raketti, joka lensi ääntä nopeammin.

Von Braun seurasi lähtölaskentaa kaiuttimista. Sitten se tapahtui: valtava liekki sinkoutui raketin perästä ennen kuin se nousi ensin hitaasti ja sitten vauhtia lisäten taivaalle.

Korviahuumaavan melun saattelemana V2 alkoi neljä sekuntia nousun jälkeen kallistua ja lentää kaaressa Itämeren ylle. 25 sekunnin kuluttua se mursi äänivallin ja katosi pieneksi hehkuvaksi läiskäksi horisonttiin.

>> Tilaa Tieteen Kuvalehti tänään!

”Brennschluss” (polttoaineen syöttö loppuu) kuului kaiuttimista vajaa minuutti laukaisun jälkeen, ja sekuntia myöhemmin moottori sammui. Von Braun ja hänen kollegansa olivat riemuissaan, mutta silti vielä ei tiedetty, oliko koe onnistunut täydellisesti.

VIDEO: Katso alkuperäistallenteita natsien salaisesta rakettitukikohdasta:

Suunnitelman mukaan V2:n piti jatkaa matkaa vajaan 85 kilometrin korkeuteen avaruuden kynnykselle, minkä jälkeen sen piti reilun 5 000 kilometrin tuntivauhtia – 4,5-kertaisella äänen nopeudella – lipua alas.

Kun laukaisusta oli kulunut viisi sietämättömän jännittävää minuuttia, von Braun pääsi nauttimaan voitostaan: raketista saapuva signaali katkesi äkillisesti merkkinä siitä, että raketti 190 kilometrin lennon jälkeen oli suunnitelman mukaan paiskautunut Itämereen. Tällä suorituksella oli sittemmin kauaskantoiset seuraukset. 

V2 tartutti Hitleriin rakettikuumeen

Ensi kertaa historiassa ihmisen luoma esine oli kolkutellut avaruuden rajaa. Raketti oli monella tavoin uraauurtava. Siihen asti raketeissa oli käytetty kiinteää polttoainetta, joka oli raskasta eikä erityisen tehokasta, mutta V2:ssa oli nestemäistä ajoainetta, joka koostui etyyli­alkoholista eli etanolista ja hapettimena toimivasta nestemäisestä hapesta. Se tuotti korkean palolämpö­tilan, mikä taas lisäsi tehokkaasti moottorin työntö­voimaa polttoainekiloa kohti. Tulokset olivat hämmästyttäviä. Raketti lensi ensimmäistä kertaa ääntä nopeammin, ja sen kantama oli peräti 320 kilometriä eli pidempi kuin parhaankaan tykistön.

Pääsuunnittelijalle onnistunut koe oli suuri menestys. Tuolloin 31-vuotias raketti-insinööri Wernher von Braun oli lapsuudestaan asti tehnyt kokeita raketeilla toivoen, että ihmiskunta jonain päivänä valloittaa avaruuden ja pääsee Kuuhun ja aina Marsiin asti.

LUOKKAKUVA HITLERIN KANSSA
LUOKKAKUVA HITLERIN KANSSA

V2:n pääsuunnittelija Wernher von Braun (punainen ympyrä) pääsi tapaamaan Hitlerin sodan aikana.

Natseja ei kuitenkaan kiinnostanut avaruuden valloitus, vaan he odottivat von Braunin raketista ennen kaikkea ihmeasetta, joka terrorisoisi brittejä ja johtaisi Kolmannen valtakunnan voittoon. Nimen ”V” tarkoittaa sanaa ”Vergeltungswaffe” eli kostoase. Ohjuksen oli määrä kostaa liittoutuneiden pommi-iskut Saksan kaupunkeihin.

Vain kuukausi onnistuneen koelaukaisun jälkeen Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler, joka siihen asti oli suhtautunut melko välinpitämättömästi von Braunin saavutuksiin, hyväksyi suunnitelman V2:n sarjatuotannosta. Hän nosti kalliin hankkeen ensimmäiseen kiireellisyysluokkaan toivoen, että ohjus turvaisi natseille voiton yhä pidemmäksi venyvässä sodassa.

>> Saat uutisia tieteen maailmasta, kun tilaat Tieteen Kuvalehden UUTISKIRJEEN.

Osoittaakseen erityistä huomiota von Braunin työlle Hitler halusi tavata hänet henkilökohtaisesti. ”Professori, haluan toivottaa Teille onnea menestyksenne johdosta”, sanoi Hitler ojentaessaan kätensä pitkälle, vaalealle miehelle, jonka sinisissä silmissä oli läpitunkeva katse.

Pommisade viivästytti saksalaisten aikeita

Edes Hitlerin kehut eivät kuitenkaan saaneet von Braunia tekemään ihmeitä aseohjelmallaan.

Raketti oli yhä kokeiluvaiheessa, ja se kärsi monista lastentaudeista, tai pikemminkin kokonaisesta virheiden epidemiasta. Etenkin itse moottorilla oli vaikeuksia hallita nestemäisen ajoaineen tuottamia voimia, ja aero­dynamiikka aiheutti ongelmia ääntä nopeammilla lennoilla. Jo onnistunutta koelaukaisua seuranneen lokakuun aikana kävi peräti viisi kertaa peräkkäin niin, että raketti osoittautui suutariksi, joka joko räjähti rampilla tai putosi kesken matkan ilmasta.

”Meiltä kuluu raketin rakentamiseen puoli vuotta, mutta sen tuhoamiseen vain puoli sekuntia”, totesi von Braun epäonnistuneisiin kokeisiin turhautuneena.  

VIDEO: Katso, miten kehitysvaiheessa ollut V2-raketti räjähti ja kaatui:

Vasta huhtikuussa 1943 von Braunin tutkijaryhmä onnistui laukaisemaan raketin, joka lensi tavoitellun 270 kilometrin matkan – toisaalta se kuitenkin harhautui 38 kilometriä liikaa oikealle suunnitellulta radaltaan. Lisäksi tekniikka ei ollut ainoa ongelma, jonka parissa Saksan tiedemiehet joutuivat painimaan.

Britit olivat saaneet vihiä Peenemünden asetuotannosta, ja elokuun 18. päivän vastaisena yönä 1943 pudotti 600 raskaasti lastattua RAF:n konetta pommi­sateen tukikohtaan. 

Brittien tarkoituksena oli saada hengiltä saksalaisten asejärjestelmän pääsuunnittelija, mutta he eivät osuneet von Brauniin. Sen sijaan iskussa kuoli kaksi insinööriä ja 735 orjatyöläistä, ja pommi iskulla oli odottamattomia seurauksia Saksan rakettituotannolle.

Kuolemantehdas suolsi ohjuksia 

Todettuaan Peene­münden tukikohdan olevan aivan liian haavoittuva natsijohto päätti von Braunin suostumuksella siirtää rakettien valmistuksen salaiseen maanalaiseen laitokseen Nord­hausenin kaupungin lähelle Harzvuoristoon. Siellä oli vuosien kaivostoiminnan luoma tunneliverkosto, jonne alettiin rakentaa suurta liukuhihnalaitosta, Mittelwerkiä. Sen oli määrä syöstä sisuksistaan 900 ohjusta kuukaudessa.

Uutta tehdasta kosteaan ja kylmään kaivokseen alkoivat rakentaa Dora-Mittelbaun keskitysleirin orja­työläiset julmien SS-vartijoiden alaisuudessa. Käytävät kaikuivat vuorokauden ympäri paineilmavasaroiden metelistä ja vankien huudoista, kun heitä hakattiin heidän horjuessaan väsymyksestä. 

JOUKKOKUOLEMIA
JOUKKOKUOLEMIA

Jopa 20 000 keskitysleirivankia kuoli valmistaessaan V2-raketteja, joita tuotettiin sodan aikana noin 3 500. 

Paikkaa alettiin kutsua helvetiksi maan päällä. Vankien uupumisen ja summittaisten teloitusten seurauksena kaivoksesta lähetettiin krematorioon jopa sata ruumista päivässä. Vuoden 1944 alkaessa saatiin valmiiksi ensimmäiset V2-ohjukset.

Von Braun kollegoineen oli lopulta onnistunut ratkaisemaan pahimmat ongelmat. Moottoria oli vahvistettu, ohjausjärjestelmä oli täysin uudistettu, ja aerodynamiikkakin oli saatu toimimaan myös äänen nopeutta kovemmassa vauhdissa. Terroriase oli valmiina sotaan.

TUTUSTU HIIRELLÄ V2-RAKETTIIN:

Rakettitieteen mullistivat etenkin natsien kehittämä moottoritekniikka, aerodynamiikka ja ohjausjärjestelmä. 20. kesäkuuta 1944 ultramoderni raketti saavutti avaruuden 100 kilometrin rajan ensimmäisenä ihmisen tekemänä laitteena. Sen tekniikkaan perustui ihmisen myöhempi avaruuden valloitus.

V2-ohjukset kylvivät kuolemaa Lontooseen

Syyskuussa 1944 Britanniaan alkoi sataa V2-ohjuksia, joissa oli vajaan tonnin räjähdelataus. Ohjuksia laukaistiin liikkuvista Meillerwagen-kuljetusvaunuista, ja ne iskeytyivät maahan vain viisi minuuttia nousun jälkeen.

Pahin isku osui Lontooseen lauantaina 25. marraskuuta 1944, kun hehkuva välähdys ilman ennakkovaroitusta valaisi Woolworth-tavaratalon liikkeet. Sekunnin murto-osaa myöhemmin kuului korviahuumaava pamaus, joka työnsi ikkunalasit sisään ja tärisytti seiniä ja välikattoja. Asiakkaat ja työntekijät eivät ehtineet paeta ennen kuin koko rakennus romahti rauniokasaksi.

168 lasta ja aikuista kuoli ja 123 haavoittui hyökkäyksessä, joka sananmukaisesti oli iskenyt kuin tuhoisa salama kirkkaalta taivaalta. Yksikään uhreista ei ehtinyt tajuta, mitä tapahtui, koska raketti lensi ääntä nopeammin ja sitä oli mahdotonta kuulla ennen sen osumaa. 

TERRORIASE
TERRORIASE

Täysosuma vajaan 1 000 kilon räjähteillä pyyhkäisi lontoolaisen asuinkorttelin sekunnin murto-osassa maan tasalle.

V2:n pääsuunnittelijana Wernher von Braun oli tietenkin selvillä siitä, että V2 oli kehitetty terroriaseeksi, mutta hän olisi mielellään nähnyt sen muussa käytössä.

”Raketti toimi täydellisesti lukuun ottamatta sitä, että se laskeutui väärälle planeetalle”, von Braun totesi kollegalleen Lontoon ensimmäisen V2-iskun jälkeen.

Kaikkiaan natsit ehtivät laukaista noin 3 500 V2-ohjusta liittoutuneiden kohteisiin, mutta uusi superase ei riittänyt sotaonnen kääntämiseen. Sodan loppuessa toukokuussa 1945 kävi ilmi, että V2:n rakentaminen oli vaatinut enemmän ihmishenkiä kuin sen iskuissa oli kuollut. Noin 20 000 pakkotyöläistä oli kuollut tuotannossa, kun ohjusiskut tappoivat vain noin 5 500 ihmistä.

USA sai käsiinsä V2:n

Sodan loppuvaiheissa Wernher von Braun antautui yhdysvaltalaisille, jotka epätoivoisesti halusivat saada käsiinsä maailman johtavan raketti-insinöörin ja hänen asiantuntijaryhmänsä.

Yhdysvaltalaiset toivoivat saksalaisinsinöörien takaavan Yhdysvalloille ratkaisevan etulyöntiaseman sodanjälkeisessä varustelukilvassa. Von Braunin suunnitelmat olivat aivan toiset: hän haaveili kehittävänsä raketteja niin, että niillä päästäisiin avaruuteen, etenkin Kuuhun.

AVARUUSNÄKYMÄ
AVARUUSNÄKYMÄ

Ensimmäinen valokuva Maasta avaruudesta katsottuna otettiin vuonna 1946 New Mexicosta Yhdysvalloista laukaistusta V2-raketista.

Operaatio Paperclip -koodinimen turvin Wernher von Braun ja hänen yli sadasta rakettitutkijasta koostuva ryhmänsä saapuivat salaa syyskuussa 1945 White Sandsin sotilastukikohtaan New Mexicon osavaltioon. Laaja kokoelma arkistomateriaalia oli lähetetty etukäteen, ja lokakuussa ilmestyi lisäksi New Orleansin satamaan V2-komponentteja sisältäviä satoja tavaravaunuja, jotka oli laivattu yli Atlantin. Materiaalia oli niin paljon, että kaikki ratapihat 350 kilometrin säteellä New Orleansista täyttyivät ääriään myöten.

Pian kävi kuitenkin selväksi, että yhdysvaltalaisia ei kiinnostanut avaruusrakettien kehittäminen saksalaisten asiantuntijoiden kanssa. Idässä väijyi uusi kommunistinen vaara, ja von Braun kollegoineen pakotettiin – aivan kuin natsi-Saksassa – kehittämään sotilaallisia ohjuksia vihollisen tuhoamiseksi.

SEURAAVA VAIHE
SEURAAVA VAIHE

Vuonna 1948 valmistunut Bumper-raketti oli luotainta nokassaan kantava V2. Se oli ensimmäinen kaksivaiheraketti. 

Itsepintainen saksalainen ei kuitenkaan antanut periksi. Von Braun yritti sinnikkäästi vaikuttaa uusiin työnantajiinsa ja esitteli utopistisia avaruushankkeita toinen toisensa jälkeen. Vuonna 1954 hän esitti Project ­Orbiterin (projekti Kiertoradan), jonka tavoite oli lähettää maailman ensimmäinen satelliitti Maan kiertoradalle. Hänellä oli tehtävään jo valmiina V2-ohjuksesta kehitetty versio. Raketin nimi oli Redstone, ja se oli sekä voimakkaampi että tarkempi kuin V2, ja lisäksi siinä oli nokkakartio, joka irtosi lennon aikana ja vei satelliitin kiertoradalle. Valmiista paketista huolimatta von Braunin ideaa ei hyväksytty. Pian hän sai kuitenkin apua suunnitelmiensa toteuttamiseen yllättävältä taholta.

VIDEO: Katso, miten Wernher von Braun yrittää innostaa kuulijoita avaruuslentoihin:

”Flopnik” tarjosi von Braunille tilaisuuden

Lokakuun 4. päivänä 1957 arkkivihollinen Neuvostoliitto astui yhtäkkiä ja odottamatta avaruusaikaan laukaisemalla Sputnikin, maailman ensimmäisen satelliitin.

Epäsuorasti von Braun oli Neuvostoliitonkin teknisen riemuvoiton takana: sodan viime tunteina neuvostoliittolaiset olivat saaneet käsiinsä sekä muutamia laukaisuvalmiita V2-ohjuksia että yksityiskohtaisia piirustuksia, joihin heidän rakettiohjelmansa perustui.

Sekä von Braunille että koko Yhdysvalloille Sputnikin laukaisu oli kuin isku vyön alle. Koska Neuvostoliiton rakettitekniikka oli niin kehittynyttä, että se pystyi lähettämään satelliitin maapallon kiertoradalle, asiantuntijoiden mukaan ei todennäköisesti kestäisi kauankaan, ennen kuin se pystyisi iskemään Yhdysvaltoihin ydinaseella. Tappiomieliala aiheutti paniikkia yhdys­valtalaispoliitikoissa. He vaativat nopeaa toimintaa: neuvostoliittolaisten etumatka piti ottaa kiinni ja heidät piti ohittaa niin pian kuin mahdollista. 

SPUTNIK 1
SPUTNIK 1

Neuvostoliiton lokakuussa 1957 avaruuteen lähettämä ensimmäinen satelliitti sai Yhdysvallat liittymään kilpajuoksuun avaruuteen.

Ensimmäinen – hätiköity – yritys saada satelliitti avaruuteen oli laivaston Vanguard-raketin laukaisu joulukuussa 1957. Miljoonat yhdysvaltalaiset seurasivat televisiosta, miten raketti nousi rampilta muutaman senttimetrin ennen kuin se räjähti savuavaksi romu­kasaksi. Tuomio oli armoton. Epäonnistunut laukaisu sai nimet ”Flopnik” ja ”Kaputnik”, ja vaatimus avaruuden valloituksesta ennen Neuvostoliittoa voimistui. Lopulta von Braun sai tilaisuutensa – eikä hän hukannut sitä.

Tammikuun 31. päivänä 1958 von Braun oli valmiina laukaisemaan 21 metriä korkean kantoraketti Jupiterin, jossa oli mukana Yhdysvaltojen ensimmäinen satelliitti Explorer 1. Redstone-raketti oli Jupiterin ensimmäisenä vaiheena, ja kun kapean, sylinterinmuotoisen aluksen pako­liekki valaisi Cape Canaveralin tukikohtaa kello 22.48, kaikki pidättivät jännittyneinä henkeään.

Yhdysvaltojen kansainvälinen arvostus nousi ja laski von Braunin rakettien mukana, ja kun laukaisu nyt sujui täydellisesti ja Explorer 1 muutaman minuutin kuluttua oli noussut kiertoradalle, Wernher von Braun – tai Mister Space Man, joksi juhliva lehdistö hänet nimitti – nousi paitsi Yhdysvaltojen myös koko muun läntisen maailman sankariksi.

Jättiraketista tuli avaruuden valloittaja

Yhdysvaltojen avaruushallinto Nasa oli perustettu heinäkuussa 1958 reaktiona Sputnik-šokkiin. Nasassa arvostettu ”avaruusmies” von Braun sai vastuulleen maa­ilman suurimman raketin, Saturnin, kehittämisen. 

Raketin tuli taata Yhdysvaltain herruus avaruudessa ja muodostaa selkäranka miehitetylle avaruusohjelmalle, joka 1961 kohosi uusiin kunnianhimoisiin sfääreihin.

Presidentti John F. Kennedy julisti Kongressille pitämässään puheessa 25. toukokuuta 1961, että Yhdysvallat aikoo vallata Maan naapurin: 

”Uskon, että tämän kansakunnan pitää asettaa tavoitteekseen ihmisen lähettäminen Kuuhun ja palauttaminen turvallisesti Maahan ennen tämän vuosikymmenen loppua.”

Nasan osastolla Marshallin avaruuslentokeskuksessa Hunts­villessa Alabamassa von Braun esikuntineen kuunteli mykistyneenä presidentin puhetta radiosta. Lopulta von Braunin suurin unelma oli toteutumassa. Lähes rajattomien rahavarojen ja tehokkaan teollisuuden turvin hän saattoi nyt paneutua kehittämään rakettia miehitettyä Apollo-ohjelmaa varten.

JUTUSTELUA
JUTUSTELUA

Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy antoi Wernher von Braunille (vasemmalla) käskyn valloittaa Kuu tämän uudelle isänmaalle.

Edellytyksenä sille, että Yhdysvallat ylipäätään saisi ihmisen vajaan 400 000 kilometrin päähän Kuuhun, oli jättimäinen, voimakas kantoraketti, joka voisi repäistä 3 000 tonnia varusteita irti Maan painovoimakentästä niin sanotulla pakonopeudella eli 40 000 kilometrin tuntivauhdilla. Tässä tuli Saturn-raketti mukaan kuvaan. 

Maan ja Kuun välisen valtavan välimatkan voittamiseen tarvittiin monivaiheraketti, jonka vaiheet irtosivat sitä mukaa kuin polttoaine oli käytetty. Von Braunilla oli jo kokemusta tämäntyyppisistä raketeista: vuonna 1949 hän oli menestyksellisesti testannut maailman ensimmäistä varsinaista vaiherakettia, RTV-G-4 Bumperia, jossa oli V2 ensimmäisenä vaiheena.

V2:ssa oli vain yksi moottori, mutta Saturn perustui monen moottorin malliin. Ensimmäisessä vaiheessa oli viisi moottoria, jotka kuluttivat peräti 13 tonnia polttoainetta sekunnissa ja kiihdyttivät raketin 8 500 kilometrin tuntivauhtiin. Myös toisessa vaiheessa oli viisi moottoria. Ne käyttivät ajoaineena nestemäistä vetyä ja happea ja kasvattivat vauhdin vain kuudessa minuutissa vajaaseen 25 000 kilometriin tunnissa. Tämän jälkeen lennosta vastasi kolmas vaihe, jonka ainoan moottorin ensimmäinen poltto nosti vauhdin Maan kiertoradalle pääsyn edellyttämään nopeuteen, 28 000 kilometriin tunnissa. Toinen poltto suuntasi aluksen kohti Kuuta tarvittavalla 40 000 kilometrin tuntivauhdilla.

KUURAKETTI
KUURAKETTI

Saturn V koostui kolmesta rakettivaiheesta ja kärjessä olevasta kartionmuotoisesta moduulista, jossa oli tila miehistölle.

V2:n manttelinperijä pääsi Kuuhun

Keskiviikkona 16. heinäkuuta 1969 ilma väreili jännityksestä Kennedyn avaruuskeskuksessa Floridassa. Rampilla seisoi laukaisuvalmiina 111-metrinen Saturn V -raketti, johon oli kytketty Apollo 11 -alus. Kolmen astronautin tarkastaessa instrumenttejaan aluksessa vielä viimeistä kertaa miljoonat ihmiset istuivat television ääressä seuraamassa historiallista tapahtumaa. Kennedyn – eikä vähiten von Braunin – visio ihmisen viemisestä Kuuhun joutui nyt tulikokeeseen.

Laukaisukeskuksessa von Braun seurasi tapahtumien kulkua suhteellisen rauhallisena. Hän kuunteli lähtölaskentaa kuulokkeista, ja vähän ennen laukaisua hän taivutti päätään ja lausui Isä meidän -rukouksen.

FIVE-FOUR-THREE-TWO-ONE!
FIVE-FOUR-THREE-TWO-ONE!

Saturn V -raketti riistäytyi irti Maan painovoimasta noin 3 000 tonnin kuormasta huolimatta 16. heinäkuuta 1969. 

Sitten se tapahtui: kello 9.32 Saturn V -raketti nousi maan pinnalta valkohehkuisessa kaasu- ja liekkipilvessä. Tuhansia ukonilmoja vastaava korviahuumaava jylinä vyöryi laukaisualueen yli ja sai maan tärisemään. Seuraavassa hetkessä von Braunin valtava raketti laskeutumismoduuleineen katosi musta-oranssiin liekkimereen kaartaessaan ilman halki Atlantin ylle.

>> Tilaa Tieteen Kuvalehti tänään!

Neljä päivää myöhemmin, sunnuntaina 20. heinäkuuta, Apollo 11 saavutti kaukaisen päämääränsä ja laskeutumismoduuli Eagle (Kotka) laskeutui pehmeästi Kuun pölyyn. Muutaman tunnin kuluttua voimakkaan tunnemyrskyn valtaama von Braun näki mustavalkoruudustaan astronautti Neil Armstrongin ottavan yhdeksän pientä askelta alas laskeutumismoduulista ja asettavan vasemman jalkansa Kuun autiolle pinnalle.

VIDEO: Katso, miten Neil Armstrong otti pienen mutta merkittävän askelen 20. heinäkuuta 1969:

Tuolloin 57-vuotiaalle von Braunille hetki merkitsi nuoruusaikojen unelman täyttymystä. Vuonna 1942 hänen uraauurtava V2-rakettinsa oli kohonnut 85 kilometriin ja kolkutellut avaruuden porttia, ja nyt, 27 vuotta myöhemmin, V2-­raketin valtava perillinen oli onnistunut viemään ihmisen vieraalle taivaankappaleelle.

”Ihmisen lopullinen kohtalo ei ole enää sidoksissa maapalloon”, visionäärinen Mister Space Man julisti pian ensimmäisen miehitetyn kuulennon jälkeen.

KOTKA ON LASKEUTUNUT
KOTKA ON LASKEUTUNUT

Kuualus Eaglesta päästiin nauttimaan näkymästä Maahan lähes 400 000 kilometrin päästä.

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: