Retkikunnan jäsenet saivat omat palvelijat

Intian itäosassa sijaitsevasta Darjeelingista maaliskuussa 1922 Himalajan vuoristoon suunnannutta retkikuntaa ei vaivannut liika vaatimattomuus.

Kuuden brittiläisen vuorikiipeilijän valiojoukkoa varten värvättiin satakunta kantajaa ja 40 sikäläistä vuoristo-opasta eli šerpaa, teltantekijä, tulkki, kaksi lääkäriä, useita kokkeja ja keittäjiä, suutari ja kymmenen happilaitteiden huoltajaa. Kokonaisvahvuuteen kuului lisäksi yli 400 muulia. Kullakin retkikunnan brittijäsenellä oli henkilökohtainen palvelija. Järjestelystä hyötyi erityisesti Mallory, joka unohti helposti tavaroitaan milloin minnekin.

Lumimyrskyä ja sadetta

Britit olivat edellisvuonna olleet vuoristossa myrskyisten monsuunituulten armoilla, mutta tällä kertaa retkikunta sai värjötellä hyytävän kylmässä ja kosteassa kevät­säässä. Välillä satoi vettä, välillä taas lunta, eikä poudasta päästy juuri nauttimaan.

Malloryn ryhmä lähti ensimmäiseen nousu­yritykseensä 20. toukokuuta. Kahlattuaan koko päivän lumessa vyötäröään myöten miehet leiriytyivät 7 600 metrin korkeudessa. Kun kiipeilijät heräsivät seuraavana aamuna, he olivat todella kylmissään. Mallory oli palelluttanut kolme sormeaan, Edward Nortonin toinen korvalehti oli turvonnut kolminkertaiseksi, ja Henry Morshead oli niin pakkasen kangistama, että hän pääsi hädin tuskin jaloilleen. Mallory antoi Morsheadin jäädä leiriin, kun hän ja Norton lähtivät vielä kapuamaan rinnettä ylös. Siitä huolimatta, että miehet olivat kuluttaneet voima­varansa jokseenkin loppuun jo edellisenä päivänä, he tekivät – ilman Malloryn karsastamia happilaitteita – uuden korkeusennätyksen: 8 225 metriä.

Pitemmälle ei ollut järkevää niissä oloissa edes yrittää. Paluumatkalla ryhmän jäsenet olivat kiinni toisissaan köydellä. Kun yhä heikossa kunnossa ollut Morshead liukastui ja alkoi luisua rinnettä alas, hän veti muutkin miehet mukanaan. He olivat liukumassa kohti 800 metriä alempana sijaitsevaa jäätikköä, kun Mallory onnistui iskemään kirveensä jäiseen rinteeseen ja kietomaan köyden sen varren ympärille. Ripeä toiminta pelasti miehet kuolemalta tai ainakin vakavilta ruumiinvammoilta.

Mallorykin päätti turvautua lisähappeen

Malloryn ryhmän kovista kokemuksista huolimatta britit eivät luovuttaneet. 25. päivänä toukokuuta Geor­ge Finch ja Geoffrey Bruce pääsivät 8 320 metrin korkeuteen eli vain 530 metrin päähän huipulta. Kyseessä oli tietenkin myös uusi korkeusennätys.

Finch ja Bruce olivat käyttäneet happilaitteita toisin kuin Malloryn ryhmän jäsenet. Lisähapesta oli selvästi hyötyä, sillä heiltä oli kulunut matkaan vain reilut 12 tuntia – melkein kolme tuntia vähemmän kuin Mallorylta ja hänen kumppaneiltaan.

Vaikka lunta oli satanut lisää puolen metrin verran ja kiipeilijät kärsivät vuoristotaudista, maha­vaivoista, paleltumista ja sydämen rytmihäiriöistä, Mallory ehdot­ti, että liikkeelle lähdettäisiin vielä kerran. Hän paljasti ristiriitaiset tunteensa ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä: ”Vuori on kylmä, pirullinen ja pahaenteinen. Ehkä tämä on sulaa hulluutta. Kuinka voisin kuitenkaan luopua leikistä?”

Monsuunikausi oli alkamassa, joten oli syytä pitää kiirettä. Mallory päätti tarttua viimeiseen mahdollisuuteen. Kesäkuun 7. päivänä hän kahlasi Howard Somervellin, Colin Crawfordin ja 14 šerpan kanssa paksussa lumessa Pohjoissolaan.

Kello 13.30 Mallory kuuli ensin jyminää ja pian sen jälkeen räjähdystä muistuttavan äänen. Vaikka hän ei ollut koskaan kokenut lumivyöryä, hän tajusi, mitä oli odotettavissa. Vain hetkeä myöhemmin šerpojen joukosta oli kadonnut yhdeksän. Laviini oli vienyt heidät mennessään ja haudannut lumeen.

Mallory ja muut säikähdyksellä selvinneet ryhmän jäsenet alkoivat kaivaa tovereitaan esiin, mutta vain kaksi šerpaa onnistuttiin pelastamaan. Everest oli vaatinut ensimmäiset kuolonuhrinsa. Kaikki olivat järkytyksen ja surun vallassa ja tunsivat syyllisyyttä tapahtuneesta.

Mallory sai osakseen kovaa kritiikkiä

Etenkin Mallory otti onnettomuuden raskaasti. Hänestä tuntui, että juuri hän oli syyllinen šerpojen kuolemaan. Olihan hän vaatimalla vaatinut vielä yhtä nousuyritystä vaaralliseksi tiedetystä säätyypistä huolimatta. Mallory kärsi tunnontuskia, eikä tilannetta kotimaahan paluun jälkeen helpottanut se, että monet kritisoivat häntä virhearviosta.

Ihmishenkien menettämisestä ja julkisista moitteista huolimatta Everest-komitea piti retkikunnan työtä onnistuneena. Olivathan sen jäsenet tehneet uuden korkeusennätyksen – kaksikin kertaa – ja hankkineet arvokasta kokemusta happilaitteiden käytöstä. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on ymmärrettävää, että komitea halusi lähettää Himalajalle toisen kiipeilijäryhmän. Rahoitusjärjestelyihin, rekrytointiin ja muihin valmisteluihin varattiin aikaa pari vuotta.

Mallory lupautui vuoden 1923 alussa lähtemään kolme kuukautta kestäneelle esitelmäkiertueelle Yhdysvaltoihin lisäansioiden toivossa. Hänen kertomuksensa maapallon korkeimman vuoren valloitusyrityksistä kiinnostivat tuolloin monia, mutta aina samanlaisina toistuvat luento- ja lehdistötilaisuudet alkoivat tympiä häntä. Kun Mallorylta kysyttiin 117. kerran, miksi hän oikeastaan halusi kiivetä Everestin huipulle, hän vastasi hieman äreään sävyyn: ”Koska se on siellä.” Hänen vastauksensa jäi historiankirjoihin.

• Edellinen Sivu 2 / 4 Jatka