Hännänhuippu oli kaksi tuntia myöhässä

Peränpitäjänä toiminut Fischer ylitti Hillary Stepin vasta kello 15:n maissa. Hänen tehtävänään oli ollut huolehtia koko nousun ajan siitä, että joukon viimei­silläkin oli retken järjestäjä apunaan.

Koska Fischer oli Mountain Madness -yrityksen pääopas, hän oli vastuussa retkikunnan jäsenten turvallisuudesta. Jostain syystä hän vähätteli vaaroja ja antoi kiipeilijöiden jatkaa matkaansa, vaikka viisainta olisi ollut kääntyä takaisin hyvissä ajoin. Fischer itse saavutti Everestin laen vasta vähän ennen kello 16:ta eli melkein kaksi tuntia aikataulusta jäljessä.

Huipulle päästyään Fischer oli yhteydessä perusleiriin. Hän kertoi iloisena, että kaikki hänen retkikuntansa jäsenet olivat valloittaneet vuoren. Vielä edellispäivänä itsensä puolikuntoiseksi tuntenut Fischer totesi kuitenkin vielä huolestuttavasti:

– Voi hyvä luoja, miten väsynyt minä olen.

Hall sen sijaan joutui odottelemaan laella omaan ryhmäänsä kuuluvaa Doug Hansenia, joka oli kuitenkin jo loppumetreillä. Myös Gau ja hänen kaksi šerpaansa olivat päässeet perille. Koska oli jo niin myöhäistä, he eivät vitkutelleet lähtöään paluumatkalle.

Alaspäinkin etananvauhtia

Tällä välin muut olivat jo ehtineet taivaltaa hyvän tovin kohti nelosleiriä. Laskeutuminen ei sujunut väsyneiltä kiipeilijöiltä yhtään rivakammin kuin vuorelle nouseminen.

Joiltakuilta oli loppunut lisähappi, joten heidän kulkunsa oli haparoivaa jo ennen South Summitia, minne šerpat olivat tuoneet vaihtosäiliöitä. Paikalle ensimmäisenä ehtineet jatkoivat matkaansa happitäydennystä saatuaan suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Fischer pääsi Everestin huipulle. Rinne alkoi olla niin paksun pilven peitossa, että oli mahdotonta sanoa, missä maan ja ilman raja tarkalleen kulki.

8 412 metrin korkeudessa Hallin retkikunnan oppaan Mike Groomin eteen ilmestyi sumun keskeltä lumen peittämä hahmo, joka tervehti häntä tuttavallisesti. Kumma ilmestys oli Weathers. Hän oli jäänyt odottamaan muiden paluuta sen jälkeen, kun hän oli päättänyt odottaa, paranisiko hänen näkönsä. Odotteluaikana se oli kuitenkin vain huonontunut entisestään. Groom tajusi heti, että Weathers ei selviäisi omin avuin loppumatkasta. Kun Groom oli antanut Weathersille turvaköyden toisen pään, miehet lähtivät laskeutumaan perä­kanaa. Vähän väliä Weathersin jalat lipesivät ja köysi kiristyi niin, että myös Groom oli vaarassa kaatua ja pudota.

Suuntavaisto petti loppumatkalla

Mitä alemmas kiipeilijät pääsivät, sitä huonommaksi sää muuttui. Kärkipää ennät­ti nelosleiriin kuitenkin ennen myrskyn yltymistä kello 19:n maissa. Pääjoukko oli tuolloin vielä kaukana määränpäästä pimeyden ja viuhuvan viiman armoilla. Vain Hallin ja Fischerin retkikuntien jäsenistä koostuva 11 hengen ryhmä ei ollut enää kovin kaukana. Vaikeuksista huolimatta se jatkoi patikointia kahden šerpan johdolla.

Lumimyrsky teki etenemisestä todella vaikeaa. Kasvoihin ja silmiin iskeytyi neulanteräviä jääkiteitä. Välttääkseen suoraan vastatuuleen kulkemista šerpat kääntyivät hieman sillä seurauksella, että he eivät kohta enää tienneet, minne päin heidän olisi pitänyt mennä. Eksyksissä olevan ryhmän jäsenet tarpoivat melkein paikallaan tietämättä, että he olivat vain 300 metrin päässä leiristä.

Kaikki uupuivat ja kärsivät paleltumista. Kolme naista – japanilainen Yasuko Namba ja yhdysvaltalaiset Charlotte Fox ja Sandy Pittman – olivat heikoimmassa kunnossa. He eivät enää pysyneet jaloillaan, ja heitä oli pakko vetää perässä. Hapenpuutteen takia sekavat ja hyytävän tuulen pahoin kylmettämät kiipeilijät olivat jo puolikuolleita.

Beidleman yritti pitää ryhmän koossa. Koska hän pelkäsi, että joku astuu harhaan, hän kehotti kaikkia asettumaan saman kiven taakse suojaan. Kiipeilijät istua kököttivät kylki kyljessä jäisellä rinteellä, mutta kylmä viima tunki luihin ja ytimiin.

Osa retkikumppaneista löytyi kuolleena

Nelosleiriin hyvissä ajoin saapuneet kiipeilijät eivät tienneet mitään siitä henkiinjäämiskamppailusta, jota käytiin vain muutaman sadan metrin päässä heistä. Jotkut alkoivat kuitenkin huolestua, kun ketään ei kuulunut eikä näkynyt, vaikka 19 ihmistä oli kateissa. Kärkijoukon leiriin kello 17:n aikoihin johdattanut Fischerin opas Anatoli Bukrejev oli jo käynyt pari kertaa etsiskelemässä kadonneita.

Vasta vähän ennen puoltayötä Bukrejev kuuli leirin ulkopuolelta ääniä, jotka viittasivat siihen, että ainakin osa kadoksissa olevista oli selvinnyt myrskystä hengissä. Leiriin palasi Beidleman kolmen muun kiipeilijän kanssa. He pystyivät hädin tuskin enää liikkumaan, eikä puhumisestakaan oikein tullut mitään. Bukrejev sai kuitenkin soperruksesta sen verran selvää, että hän oivalsi, mistä loppujoukkoa kannatti ruveta etsimään.

Bukrejev lähti heti liikkeelle ja onnistui melko pian löytämään ryhmän. Hän arvioi järkyttyneenä näkemäänsä: kiipeilijät vaikuttivat elottomilta maatessaan jäällä puoliksi lumeen hautautuneena, sillä kukaan ei liikahtanutkaan. Etenkin Weathers ja Namba näyttivät aivan kangistuneilta ruumiilta. Kun aamu sarasti seuraavana päivänä, sää oli aivan toisenlainen.

Taivas oli selkeä ja näkyvyys hyvä. Tunnelmaa synkistivät kuitenkin nelosleirin tyhjät makuupaikat. Kahden osalta tilanne oli selvä. Yöllisen pelastusoperaationsa aikana Bukrejev oli joutunut asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja päättänyt auttaa viimeisenä Weathersia ja Nambaa, sillä hänestä tuntui, että apu tuli joka tapauksessa liian myöhään. Fischerin, Hallin, Harrisin, Hansenin ja Gaun kohtalo oli yhä hämärän peitossa. Neljännestä vaille viisi Hall sai kuitenkin etelähuipulta radioyhteyden perusleiriin ja paljasti tilansa:
– Olen liian kohmeessa, jotta voisin liikkua.

Lisäksi Hall kertoi hyvin hiljaisella äänellä, että sekä Harris että Hansen olivat menehtyneet.

Pelastusyritykset epäonnistuivat

Šerpa Lopsang taas kertoi, että hän oli edellis­iltana noin tunnin ajan kerännyt Fischerin ja Gaun kanssa voimia ja odotellut lumimyrskyn laantumista lumisella kallionkielekkeellä, ennen kuin hän oli jatkanut matkaansa. Kello kymmenen maissa nelosleiristä lähti kaksi ryhmää etsimään kadonneita miehiä. Fischer ja Gau löytyivät sieltä, minne he olivat jääneet Lopsangin lähtiessä. Fischer oli etsijöiden saapues­sa paikalle jo kuoleman kielissä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Sen sijaan Gau oli paremmassa kunnossa. Hän virkosi tainnoksista ja pystyi teetä juotuaan ja lisähappea saatuaan laskeutumaan šerpojen tuella nelosleiriin.

Hallia sen sijaan ei päästy hakemaan, sillä sää huononi äkillisesti. Šerpat joutuivat kääntymään takaisin vain noin 200 metrin päässä etelähuipusta. Halliin oltiin kuitenkin pitkin päivää radioyhteydessä. Häntä kannustettiin lähtemään liikkeelle omin avuin. Kello 15.20 Hall on niin äkämystynyt tovereilleen näiden lähes ruikuttavista lähtökehotuksista, että hän totesi jokseenkin nyreästi:

– Kuulkaa, kaverit, jos olisin uskonut pystyväni pitämään kiinni köysien solmuista paleltuneilla käsil­läni, olisin tullut sinne jo kuusi tuntia sitten.

Muumiota muistuttava hahmo vaelsi leiriin

Kello 18.30 Hallin vaimo oli Uudesta-Seelannista satelliittipuhelinyhteydessä mieheensä. Hän kysyi ensimmäiseksi tunnustelevaan sävyyn:
– Missä kunnossa jalkasi ovat?
– En ole ottanut saappaita pois, joten en oikein tiedä, mutta kyllä niissä paleltumia voi olla, Hall vastasi. Puhelun lopuksi hän sanoi:
– Nuku hyvin, rakas. Älä murehdi liikaa.

Kun tragedian koko laajuus oli valjennut henkiin jääneille, tapahtui jotakin yllättävää. Vähän ennen kello viittä telttojen luo kävellä raahusti muumiomainen hahmo. Kankeasti liikkuva mies ojensi paleltuneen paljaan kätensä ikään kuin tervehtiäkseen. Kaikki katsoivat häntä kuin ihmeellistä ilmestystä, sillä kyseessä oli jo kuolleeksi luultu Weathers. Hän oli siis vironnut.

Vaikka Weathers oli puolisokea, hän oli onnistunut jatkamaan matkaansa maattuaan tainnoksissa jäällä yli puoli vuorokautta. Leirissä hänet ohjattiin heti telttaan ja pantiin lepäämään kahden päällekkäisen makuupussin sisään. Kasvot kertoivat, että Wea­thers oli kokenut kovia: ne olivat mustuneet paleltumien takia lähes kauttaaltaan.

Tiistaina 14. päivänä toukokuuta Everestin pe­rus­leirissä improvisoitiin muistotilaisuus. Tiibetin­buddhalainen opettaja, lama, johti seremoniaa, ja hengissä selvinneet muistivat onnettomuuden uhreja puheissaan. Weathers ja Gau eivät osallistuneet tapahtumaan, sillä heidät oli siirretty edellispäivänä Nepalin pääkaupunkiin Kathmanduun saamaan hoitoa vakaviin kudosvaurioihinsa.

Suurin osa leirissä vielä kotimatkaa odottavista kiipeilijöistä oli huonossa kunnossa. Heidän silmänsä olivat muurautuneet lähes umpeen, heidän kasvojensa iho oli tummunut ja heidän turvonneet kätensä ja jalkansa olivat siteissä. Ruumiilliset vaivat eivät kuitenkaan olleet ainoa kärsimyksen lähde. Kaikki olivat murheissaan ja allapäin, sillä he olivat saaneet pysyvän vamman sieluunsa.

• Edellinen Sivu 2 / 2