Ääni kuiskutteli, että olisi parasta kääntyä

Elokuun 19. päivän aamu alkoi lupaavasti. Tuuli oli kaikonnut, taivas oli selkeä ja Messner loikoili levänneenä teltassaan teetä siemaillen. Samalla hän suunnitteli päivän ohjelmaa.

Keventääkseen kantamustaan Messner jätti repusta pois pari sardiinipurkkia, kaasupullon, keittoa ja teetä, mutta silti reppu tuntui painavammalta kuin edellisenä päivänä, kun hän kello yhdeksän oli valmis matkaan. Hapenpuute väsytti. Tuona aamuna Messneristä tuntui, että jokaisen liikkeen suorittaminen oli työn ja tuskan takana.

Messner kieltäytyi kuitenkin kuuntelemasta elimistönsä viestejä uupumuksesta. Hän myös vähät välitti siitä pirullisesta äänestä, joka jatkuvasti kuiskutteli hänen korvaansa, että hänen pitäisi jättää homma sikseen ja kääntyä takaisin.

Messner jatkoi matkaansa. Hän totesi, että katumiseen tai takaisin kääntymiseen ei ollut aikaa. Toive siitä, että hänen elinikäinen haaveensa olisi pian totta, ajoi häntä rinnettä ylös. Hänen oli pakko tehdä kaikkensa sen toteuttamiseksi.

Sauvat käsissään Messner ponnisteli eteenpäin paksussa lumessa kuin nelijalkainen eläin. Lopulta lunta oli vyötärölle asti. 15 askelta, tauko, 15 askelta, tauko. Vaikka hän ei vielä ollut päässyt jyrkimmälle kohdalle, eteneminen oli äärimmäisen hidasta. Näkymä Everestin huipulle piti hänet kuitenkin liikkeessä ja hän jatkoi tarpomistaan.

Liian väsynyt pelätäkseen lumivyöryä

Kun vuoren ympärille päivän mittaan kasaantui paksu sumu, tutut kiinnekohdat katosivat näkyvistä ja Messner luuli useamman kerran eksyneensä. Silti hän jatkoi matkaansa lumivyörylle altista Pohjoisseinämää pitkin. Messner oli tietoinen siitä, että lumivyöry olisi voinut pyyhkäistä hänet rotkoon hetkenä minä hyvänsä. Hän oli kuitenkin niin väsynyt, ettei hän edes jaksanut pelätä.

Iltapäivällä Messner oli jo niin uupunut, että hän tuskin pysyi pystyssä. Hän oli kiivennyt koko päivän, mutta oli onnistunut nousemaan vain 400 metriä. Nyt hän oli 8 200 metrin korkeudessa ja huipulle oli vielä 650 metrin nousu. Hän ei jaksanut ottaa enää askeltakaan. Viimeisillä voimillaan hän pystytti teltan kallionkielekkeelle. Lumi tuiskusi, ja hetki hetkeltä lumivyöryn riski vain kasvoi.

Lukuisten teekupillisten jälkeen tunto alkoi vähitellen palata Messnerin jäseniin. Vaikka hän ei oikeastaan ollut nälkäinen, hän pakotti itsensä syömään hieman juustoa ja leipää ja pakastekuivatetun kana-aterian. Tyhjän pakkauksen hän laittoi makuupussin alle, sillä siitä sai hyvän yöastian.

Messner käpertyi hytisten makuupussiinsa. Kun hän rauhattoman yön jälkeen heräsi seuraavana aamuna, hän tunsi olevansa yhtä uupunut kuin edellisenä päivänä. Kaikkia jäseniä kivisti ja kurkkua kuivasi, mutta teltalta avautui upea näkymä.

Messnerin yläpuolella kohosi Everestin pyramidin muotoinen huippu, joka kylpi miltei maagisessa kullanpunaisessa auringonvalossa. ”Jatkan, en jatka. Nyt tai ei koskaan. Huomenna olen jo liian heikko viimeiseen nousuun huipulle. Joko tai. Joko menen ylös tai sitten alas”, Messner pohti omaa jaksamistaan. Vasta hieman kahdeksan jälkeen hän teki päätöksen. Teltta, sauvat, makuualusta, makuupussi ja reppu saivat jäädä. Hän otti mukaansa vain jää­hakun ja kameran ja suuntasi kohti huippua.

Kallioiden, lumen, jään, sumun ja pilvien keskellä Messner kadotti ajoittain suunnan. Silloin hän huomasi pohtivansa tilannettaan ja oikeaa suuntaa jäähakkunsa kanssa, joka oli ottanut repun paikan kuvitteellisena kiipeilytoverina.

Nousu oli niin jyrkkä, että Messner kirjaimellisesti konttasi eteenpäin ja hakkasi askelmia jäähän. Ensimmäisen kerran kuiluun putoamisen jälkeen hän tunsi olevansa hengenvaarassa. Yksikin väärä liike merkitsisi putoamista. Painovoimakin tuntui olevan tavallista voimakkaampi. Saappaiden raudat ankkuroivat miehen kuitenkin lumeen ja jäähän, ja hän ponnisteli ylös niiden varassa.

Huipulla metallitanko sai halauksen

Messner kiipesi tuntikausia kuin robotti, joka vain suoritti ennalta ohjelmoituja liikkeitä. Joka hetki hän toivoi jo olevansa huipulla, mutta terävä harjanne näytti olevan loputon. Messnerillä ei ollut enää voimia liikkua rytmikkäästi sarjassa, jonka jälkeen hän olisi voinut pitää tauon. Hän vain antoi itsensä valua lumeen, johon hän jäi makaamaan.

Messner oli matkannut teltalta jo seitsemän tuntia. Kaksi vuotta aiemmin tehdyn nousun perusteella hän tiesi, että huippu oli jo lähellä. Hän ei kuitenkaan nähnyt sitä, sillä hän tuskin näki oman kätensä. Kevyt lumi peitti hänen jälkensä.

Äkkiä Messner lähes törmäsi kiinalaiskiipeilijöiden vuonna 1975 huipulle jättämään telineeseen. Hän takertui siihen kuin se olisi ollut kauan kaivattu rakastettu. ”Olen täällä, vain se merkitsee jotakin”, hän ajatteli ja katsoi kelloaan, joka oli 15.20.

Sisäistä ääntä tottelevan zombien tavoin Messner kiinnitti kameransa jäähakkuun, jotta hän sai itselaukaisimen avulla ikuistettua itsensä huipulla. Mess­ner oli niin uupunut, että hän tuskin rekisteröi hetkeä, kun hän toisen kerran elämässään ja ensimmäisenä ihmisenä yksin oli Everestin huipulla.

Messnerillä ei ollut enää lainkaan voimia. Hän tunsi itsensä raskaaksi kuin kivi ja oli täysin välinpitämätön ympäristöstään. Hänen elämänsä unelma oli täyttynyt, mutta hän ei edes osannut olla riemuissaan. Hän toivoi, että voisi vain jäädä makaamaan lumeen ja unohtaa kaiken.

Rinnettä alas kuin unessa

Noin kolmen neljänneksen kuluttua Messner alkoi mekaanisesti laskeutua. Hän yritti pitää itsensä liikkeellä keskittymällä lumen tuoksuun, kallioiden väriin ja vähäiseen auringonvaloon, joka silloin tällöin pilkisti paksun pilvi- ja sumuverhon välistä.

Messnerillä oli kiire, sillä hänen oli ehdittävä teltalle ennen auringonlaskua. Kuiva yskä pakotti hänet kuitenkin pitämään taukoja vain muutaman metrin välein. Yskä oli niin voimakasta, että se tuntui suorastaan repivän keuhkoja.

Muutama minuutti ennen pimeän laskeutumista Everestin rinteille Messner ehti kuin ehtikin teltalleen. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt syödä ja juoda, mutta hän ei jaksanut edes sitä. Hän tyytyi vain lämmittelemään kaasukeittimen äärellä. Hän makasi kuin elävä kuollut, joka pohti ainoastaan sitä, miten ihanan helppoa olisi jättää itsensä kylmyyden ja uupumuksen huomaan.

Aikaisin aamulla 21. elokuuta Messner ei enää yrittänytkään nukkua. Hän jätti telttaan kaikki muut tarvikkeet paitsi repun, sauvat ja jäähakun. Hän suuntasi rinnettä alas 6 500 metrin korkeudessa sijaitsevaa leiriä ja siellä odottavaa Nenaa kohti.

Unissakävelijän tavoin, omaa turvallisuuttaan ajattelematta, Messner antoi itsensä liukua useita kertoja selällään Everestin rinnettä alaspäin. Hän ei tiennyt, miten tai millä tavalla liuku päättyisi.

Aamuaurinko oli jo pehmittänyt lunta. Vaikka Messner tiesi, että lumivyöryn vaara oli olemassa, hän ei ajatellut sitä. Hän halusi vain pois ja mahdollisimman nopeasti. Hieman ennen leiriä hän liukui 120 metriä kovaa vauhtia ja sai vain vaivoin vauhdin pysäytettyä jäähakullaan. Sitten hän havaitsi jo Nenan juoksevan häntä vastaan.

”Reinhold, miten voit?” Nena kysyi huolestuneena, mutta sai vastaukseksi vain pari parkaisua. Vuorelta oli palannut täysin luhistunut mies. Pian Messner kuitenkin antoi Nenan halata itseään, vaipui itkien polvilleen ja peitti kasvot käsiinsä.

”Kaikki on hyvin, Reinhold. Kaikki on nyt hyvin. Leiri on aivan tuossa”, lohdutti Nena, joka otti ohjat käsiinsä ja johdatti Messnerin telttaan.

Vasta monen tunnin kuluttua Messner oli sen verran toipunut kokemuksestaan, että hän kykeni puhumaan. Ensimmäiset hänen lausumansa sanat olivat kuin toistoa kolmen päivän takaa, kun hän seisoi kahdeksan metriä syvässä kuilussa:

”En tee sitä koskaan enää. En koskaan enää kiipeä yksin vuorelle – olen saavuttanut rajani.”

• Edellinen Sivu 2 / 2