Sukupuoli tuskin vaikutti kokoon

Millainen Ardi sitten oli? Ensinnäkin kyse on naaraspuolisesta yksilöstä, joka oli noin 120 senttiä pitkä ja joka painoi suunnilleen 50 kiloa. Esimerkiksi Lucy oli päätä lyhyempi ja parikymmentä kiloa kevyempi. Mitat viittaavat siihen, että sukupuolten välillä ei ollut huomattavia kokoeroja. Raajoiltaan Ardi muistutti enemmän esimerkiksi nykyisiä makakeja kuin gorilloja ja simpansseja, joilla on suhteellisen pitkät kädet ja lyhyet jalat.

Ardin kädet taipuivat ranteesta vapaasti taakse­päin. Ominaisuus viittaa siihen, että se käytti kiipeillessään kaikkia neljää raajaansa. Sen sijaan simpanssien kädet ovat sopeutuneet riipunta- ja heilahdusliikkeiden vaatimuksiin. Siten Ardi muistutti yläraajoiltaan enemmän ihmistä kuin apinaa.

Myös jalkaterä yllätti tutkijat. Vaikka kääntyvä isovarvas mahdollisti tarttuma­otteen oksasta, sen liikerata ei ollut yhtä suuri kuin simpansseilla. Muiden varpaiden kolminivelinen rakenne osoittaa
jalkaterän kehittyneen jo niin tukevaksi, että pystyasento oli helppo säilyttää myös jalkojen siirron aikana.

Lisää yllätyksiä järjestivät erilaiset kemialliset tutkimukset, joita tehtiin niin maaperänäytteille kuin fossiilistuneille hampaillekin. Analyysien mukaan Ardi viihtyi sekä metsässä että savannilla. Tätä käsitystä tukevat samalta ajalta peräisin olevat eläin- ja kasvifossiilit. Tulos viittaa siihen, että Ardin elinympäristössä esiintyi paitsi purojen ja jokien halkomia harvapuustoisia aroalueita myös rehevää metsää kasvavia alueita.

Ihmisen kehityshistoria näyttäytyykin nyt uudessa valossa. Ehkä pystyasentoon nousemiseen ei kannustanutkaan ilmastonmuutoksesta johtunut metsien korvautuminen ruoho- ja pensasaroilla, kuten on arveltu. Tämän oletuksen mukaanhan osa kädellisistä nousi kahdelle jalalle nähdäkseen kauemmas korkeassa ruohikossa.

Ardi osoittaa, että käsitystä on syytä tarkistaa: ihmisen esivanhemmat kävelivät pysty­asennossa jo ennen kiipeilemisestä luopumista. Mikä sitten olisi voinut toimia ensisijaisena yllykkeenä kahdelle jalalle nousemiseen?

Koiras helpotti naaraan elämää

Lovejoy pitää ratkaisevana tekijänä ihmisen edeltäjien uudenlaista seksuaalista ja sosiaalista käyttäytymistä.

– Pitää pystyä selittämään, miksi Australopithecukset onnistuivat leviämään eri puolille Afrikkaa, vaikka niiden lähimmät sukulaiset olivat kuolemassa sukupuuttoon, Lovejoy toteaa.

Ihmisen esivanhemmat olivat siis saavuttaneet jonkinlaisen kilpailuedun – vieläpä paljon ennen aivojen koon kasvua. Lovejoyn mukaan selityksen täytyy liittyä pystykävelyn ja pienten kulmahampaiden tuottamiin hyötyihin.

Muun muassa paviaani-, gorilla- ja simpanssikoiraat selvittelevät valta­suhteitaan usein melko väkivaltaisesti kilpaillessaan naaraiden suosiosta eräänlaisissa kiimataisteluissa. Niissä kulmahampailla on tärkeä osa. Lovejoy uskookin, että käyttäytymisen muutos koski tätä elämänaluetta: koiraat alkoivat miellyttää naaraita tuomalla niille syötävää ja helpottamalla näin jälkeläisten hoitamista. Jos naaras oli tyytyväinen, se suostui parittelemaan.

Koiraiden kannatti tarjota naaraalle runsaasti rasvaa ja proteiinia sisältävää ravintoa, kuten pieniä eläimiä, linnunmunia ja toukkia. Koska niitä oli helpompi kantaa käsissä kuin kuljettaa suussa pitkiä matkoja, yläraajat piti vapauttaa. Tämä taas edisti pystyasennossa kävelemisen kehittymistä ensisijaiseksi ja lopulta ainoaksi liikkumistavaksi.

Lovejoyn mukaan parinmuodostus juontuu samaisesta kehitysvaiheesta. Huoltajan roolin omaksuessaan koiras paransi naaraan ja jälkeläisten turvallisuutta. Kun emon ei tarvinnut lähteä
etsimään ravintoa itselleen ja jälkeläisilleen, se ja jälkikasvu välttyivät monilta vaaroilta. Koiraan ruoka-avun ansiosta naaras pystyi myös estämään ravitsemustilaansa heikkenemästä tiineyden, synnytyksen ja imetyksen aikana. Hyväkuntoisena naaras pystyi myös tulemaan pian uudestaan kantavaksi.

Seksuaalikäyttäytymisen muutos voi selittää Lovejoyn mielestä myös sen ihmislajin erikoisuuden, että naisen ovulaatio eli munasolun irtoaminen on hyvin huomaamaton prosessi ja että hänen rintansa näyttävät olevan jatkuvasti imetysvalmiudessa. Apinanaarailla tilanne on toinen. Niiden rinnoista näkee, milloin ne imettävät. Tämä taas on selvä merkki koiraalle, että naaraan kanssa ei kannata ryhtyä lisääntymispuuhiin.

Huomaamattomasta ovulaatiosta voi ajatella olleen hyötyä naisille. Koska seksin harjoittamisen ajankohta ei välttämättä ole paljastanut kumppanille, johtiko yhdyntä raskauteen, nainen on saanut jatkuvasti osakseen huolenpitoa – siis sillä edellytyksellä, että mies on halunnut varmistaa olevansa naisen ainoa partneri ja samalla lasten isä.

Hampaat mullistivat elämäntavan

Lovejoyn mukaan ihmisen kehityslinja sai alkunsa, kun osaa koiraista kiinnostivat ne naaraat, joilla oli näkyvät rinnat ja jotka eivät siksi houkutelleet johtaja­uroksia. Naaraat taas suosivat koiraita, joilla oli pienet kulmahampaat, sillä ne olivat muita säyseämpiä ja halukkaampia käyttämään aikaansa muuhun kuin keskinäisiin välienselvittelyihin. Sek­suaalikäyttäytymisen muutos aiheutti puolestaan sosiaalisen mullistuksen.

Vaikka teorian pääoletukset vaikuttavat olevan hyvin perusteltuja, se tuskin panee pistettä keskustelulle nykyihmisen alkuperästä. Hyvin kokeneena paleo­antropologina Johanson ennustaa, että osa tutkijoista ei niele Ardista tehtyjä tulkintoja sellaisenaan.

– Ardi on hyvin merkityksellinen, sillä se pakot­taa meidät tarkistamaan käsityksiämme. Tulevien viiden tai kymme­nen vuoden aikana käytetään melkoinen määrä henkistä energiaa asioiden uudelleenarviointiin, Johanson toteaa.

• Edellinen Sivu 2 / 2