Muissa teorioissa on puutteita

Sen lisäksi, että Barrett on esittänyt uuden selityksen viikinkien ryöstöretkille, hän on kyseenalaistanut vanhat käsitykset niiden syistä. Esimerkiksi paljon kannatusta saaneen näkemyksen mukaan viikingit lähtivät merille siksi, että heillä oli siihen tekniset valmiudet. Barrettin mukaan arkeologiset löydöt osoittavat skandinaavien rakentaneen merikelpoisia aluksia jo satoja vuosia ennen viikinkiajan alkua, joten selittämättä jää, miksi he odottivat 700-luvun loppupuolelle.

Toisessa suositussa teoriassa lähdetään oletuksesta, jonka mukaan pohjois­germaanit halusivat päästä osallisiksi 700-luvulla kukoistaneiden Euroopan kaupunkien vauraudesta. Barrett torjuu väitteen sillä, että viikinkiajan alussa hyökkäykset eivät kohdistuneet suuriin taajamiin vaan Pohjois-Englannin, Skotlannin ja Irlannin syrjäisiin kyliin ja luostareihin.

Barrett pitää selvänä, että viikinkejä ei houkutellut varhaiskeskiajan kaupunkeihin kertynyt varallisuus.

On myös esitetty, että viikinkien laajenemispyrkimykset johtuivat väestönkasvusta. Asutus toki tiivistyi muun Euroopan tavoin Pohjolassa ensimmäisen vuosituhannen aikana, mutta Barrett ei usko liikakansoituksen olleen todellinen ongelma hyvin harvaan asutussa Fennoskandiassa. Barrettin mukaan suurin osa alueesta sai ensimmäiset asukkaansa vasta viikinkiajalla eikä ennen sitä.

Lapsenmurhista tiedetään vähän

Miten kestävällä pohjalla ovat sitten Barrettin esittämät ajatukset? Tanskalainen viikinkiajan asiantuntija Søren Michael Sindbæk Århusin yliopistosta pitää teorian heikkoutena oletusta sukupuoli­jakauman vääristymisestä tyttövauvojen tappamisen takia. Asiasta ei ole nimittäin täysin luotettavia historiallisia todis­teita. Lapsenmurhiin viitataan 1200-luvun islantilaisteksteissä, joissa kerrotaan, millaista elämä oli pari sataa vuotta aikaisemmin pakanallisena aikana.

– Mahdollisesti Skandinaviassa esiintyi valikoivia lapsenmurhia, mutta asiasta ei ole varmuutta, sillä arkeologiset löydöt tai kirjalliset aikalaislähteet eivät vahvista oletusta oikeaksi. Tältä osin Barrettin teoria on siis melko hataralla pohjalla, Sindbæk toteaa.

Sen sijaan Barrettin toisen pääargumentin Sindbæk katsoo olevan hyvin perusteltu. Sindbækin mukaan viikinkimiehille oli tärkeää tehdä hyvät naimakaupat ja perustaa perhe. Lisäksi aviomiehen piti elättää itsensä ja perheensä omalla työllään. Parhaassa asemassa olivat ne, jotka omistivat maata. Siksi jo pienikin ryöstösaalis auttoi miestä saavuttamaan hyvän sosiaalisen aseman. Mitä parempi miehen sotilasmaine oli ja mitä enemmän hänellä oli omaisuutta, sitä helpompi hänen oli saada vaimo, joka oli joko jo perinyt tai tuli ennen pitkää perimään sukunsa maita.

– Käsitykseni mukaan nimenomaan tässä Barrett on oikeilla jäljillä, Sindbæk sanoo ja täsmentää mielipidettään:

– Aiemmissa teorioissa viikinkien käyttäytymisen henkilökohtaisiin motiiveihin on kiinnitetty tuskin lainkaan huomiota. Barrett sen sijaan selittää, mikä sai nuoret miehet seuraamaan päälliköitä erittäin vaarallisille retkille. Hän liittää yksilöt historialliseen yhteyteen vakuuttavalla tavalla.

Ryöväreistä tuli uudisasukkaita

Viikingit olivat siis erittäin motivoituneita, kun he lähtivät matkaan. Ensimmäiset retket olivat vielä melko vaatimattomia. Barrettin mukaan alkuvaiheessa esimerkiksi Norjasta purjehti Pohjanmeren yli Britteinsaarille vain muutamista laivoista koostuvia ryhmiä.

– Suuret valloitusretket alkoivat vasta myöhemmin. Aluksi viikingit tyytyivät niin pieniin ryöstösaaliisiin, että ne oli helppo kuljettaa kotiin, Barrett toteaa.
Viikinkiajan alussa ryöstöretkien kohteeksi valikoituivat usein luostarit. Niissä oli yleensä paljon arvoesineitä, eivätkä monesti täysin aseettomat munkit pystyneet tekemään vastarintaa. Kun viikingit iskivät luostariin, he surmasivat surutta sen asukkaita saadakseen mukaansa kaiken haluamansa. Siekailemattoman toimintansa ja hyvin väkivaltaisen käyttäytymisensä takia viikinkejä alettiin pelätä kaikkialla, missä heidän liikkeistään oli saatu vihiä. Huhut näiden raakalaisten hirmuteoista kiirivät pian joka puolelle Eurooppaa.

Pelko vain kasvoi, kun skandinaavien satunnainen ryöstely muuttui sota- tai valloitusretkiksi, joihin osallistui entistä enemmän miehiä. Viikinkilaivoja nähtiin pian hyvinkin kaukana Skandinaviasta.

Viikinkiajan alussa Pohjolasta lähdettiin merille vain keväisin ja kesäisin, jotta kotiin ehdittiin talveksi. 800-luvun jälkipuoliskolla viikingit alkoivat viipyä retkillä pitempään, ja ainakin osa miehistä asui pitkiäkin aikoja ulkomailla. Pysyvää viikinkiasutusta syntyi Ranskan ja Englannin lisäksi Färsaarille, Islantiin ja Grönlantiin. Uudisasukkaat alkoivat viljellä maata tai käydä kauppaa niinä aikoina, kun heitä ei tarvittu sotilaina.

Skandinaaviväestö onnistui monin paikoin alistamaan paikalliset asukkaat valtaansa. Esimerkiksi Englannin anglosaksihallitsijat maksoivat viikinkipäälliköille siitä, että nämä pidättyivät ryöstelystä. Tämä niin sanottu danegeld oli aluksi eräänlainen suojeluraha, mutta se sai vähitellen veron luonteen.

Varastaminen loi vaurautta

Viikinkiajalla oli suuri merkitys Pohjolan kehitykselle. Sekä ryöstösaaliit että rehel­lisellä kaupankäynnillä hankitut omaisuudet laskivat perustan yhteiskunnalliselle muutokselle, jonka tuloksena Skandinaviaan syntyivät ensimmäiset varsinaiset kaupungit. Esimerkiksi Jyllantiin perustettiin Viborg, Sjællandiin Roskilde ja Skåneen Lund suurin piirtein samoihin aikoina 900-luvun lopulla.

Kaupungistumiseen liittyi viikinki­yhteisöjen elinkeinorakenteen monipuolistuminen. Asutuskeskuksissa käytiin tietenkin kauppaa, eivätkä myytävät tuotteet olleet vain tuontitavaraa. Kaupungeissa ja niitä ympäröivällä maaseudulla valmistettiin monenlaisia käsitöitä, joilla oli kysyntää niin paikallisväestön keskuudessa kuin ulkomaillakin.

Myös muualla Euroopassa skandinaavit vaikuttivat elinympäristönsä kehitykseen. Heidän läsnäolostaan esimerkiksi Englannissa kertovat yhä monet paikannimet. Kulttuurivaikutteet eivät kuitenkaan liikkuneet vain yhteen suuntaan.

Anglosakseilta viikingit saivat oppia muun muassa rahatalouden, kristinuskon, arkkitehtuurin ja taiteen aloilla. Ennen kolikoiden käyttöönottoa maksuvälineenä oli yleensä hopea, jonka arvo määräytyi painon mukaan. Pohjoisgermaaneilla oli tiiviit yhteydet myös itäisiin kansoihin. Niistä todistavat esimerkiksi arabialaiset rahat, joita on löydetty viikinkihaudoista.

Nykykäsityksen mukaan itämerensuomalaisten ja skandinaavien välit olivat enimmäkseen rauhalliset ja Suomen erämaa-alueiden asukkaat pääsivät solmimaan suhteita viikinkeihin kukoistavan turkiskaupan yhteydessä.

• Edellinen Sivu 2 / 2