Mallory & Norton

Liian iso pala

Maapallon korkein vuori alkoi houkutella länsimaisia kiipeilijöitä pian sen jälkeen, kun britit olivat määrittäneet sen korkeuden 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäiset valloitusyritykset tehtiin kuitenkin vasta 1920-luvulla. Jo ne osoittivat, että Everestissä oli vastusta kerrakseen. Vuoden 1924 retkikunta pääsi pitkälle, mutta lopulta Himalajan luonto näytti voimansa.

torstai 11. maaliskuuta 2010 teksti Stine Overbye

Kello 12.50 Everestin yläosaa aamusta saakka peittänyt pilvipeite hälveni. Kun koko vuorenharja oli tullut näkyviin, vajaan kahdeksan kilometrin korkeudessa sijaitsevalle kallionkielekkeelle pysähtynyt Noel Odell alkoi etsiä katseellaan George Mallorya ja Andrew Irvinea, jotka olivat jossain ylempänä. Hän huomasikin rinteessä kaksi pistettä, jotka erottuivat tummina valkoista lunta vasten vain noin 250 metrin päässä pyramidinmuotoisen vuoren laelta. Toinen piste liikkui kohti jyrkkää kallionseinämää, ja kohta sitä seurasi toinen. Kumpikin piste siirtyi nopeasti. Yhtäkkiä pilvet verhosivat taas huipun, eikä miehiä enää näkynyt.

Odell uskoi Malloryn ja Irvinen pääsevän perille. Maapallon korkeimman vuoren valloitukseen tähtäävä yritys oli ajoitettu hyvin, sillä sää vaikutti olevan 8. päivänä kesäkuuta 1924 suotuisa: päivä oli valjennut vuoristossa melko kirkkaana, pakkasta oli viitisenkymmentä astetta, eikä tuuli eikä tuisku uhannut viimeisellä osuudella. Kun näkyvyyskin oli hyvä, estettä onnistumiselle ei ollut.

Mallorylle ja Irvinelle syötävää viemään lähtenyt Odell suuntasi kuutosleiriin, joka oli retkikunnan viimeinen tukikohta ennen huippua. Kun hän saapui sinne kello 14:n maissa, hän konttasi kahden hengen telttaan, jossa Mallory ja Irvine olivat yöpyneet. Kova tuuli riepoi telttaa Everestin pohjoisrinteellä 8?168 metrin korkeudessa. Odotettuaan miehiä yli kaksi tuntia Odell alkoi huolestua. Hän alkoi etsiä kumppaneitaan katseellaan ylempää rinteestä, kun tilapäisesti huonontunut sää parani, mutta parivaljakkoa ei kuulunut eikä näkynyt.

Kun Mallory ja Irvine eivät palanneet, Odell kiipesi vähän ylemmäs ja alkoi huutaa heitä luokseen. Miehet olivat kadonneet kuin maan nielemänä. Odell päätti palata nelosleiriin, jonne John Hazard oli jäänyt odottamaan Odellia, Mallorya ja Irvineä.

Britit pitivät valloitusta kunnia-asianaan

Uutisia odotettiin myös Britanniassa. Odotukset olivat korkealla tämänkertaisen Everest-retkikunnan suhteen. Monet toivoivat, että Mallory ja Irvine piirtäisivät nimensä historiaan maapallon korkeimman vuoren valloittajina. Kyse oli kansallisylpeydestä.

Maaliskuussa 1919 Kuninkaallinen maantieteellinen seura oli päättänyt varustaa retkikunnan, jonka piti käydä Everestin laella. Kannustimena oli Etelämantereella koettu takaisku. Britit muistivat hyvin viiden vuoden takaisen pettymyksen, joka aiheutti yhä katkeruutta: norjalainen Roald Amundsen ehti etelänavalle vain kuukautta aikaisemmin kuin englantilainen Robert Falcon Scott. Nöyryyttäväksi koettu häviö kilpailussa sai britit suunnittelemaan vielä koskemattoman – maapallon kolmanneksi navaksi kutsumansa – Everestin valloitusta.

Himalaja oli vetänyt puoleensa brittiläisiä vuorikiipeilijöitä 1880-luvulta lähtien. Aasian vuoret kiinnostivat etenkin niitä, jotka olivat kolunneet Alppeja kyllästymiseen asti. Silti Everestin valloitus sai vauhtia vasta sitten, kun Kuninkaallisen maantieteellisen seuran puheenjohtaja Francis Younghusband oli esittänyt 1919 erityisen komitean perustamista. Sen tehtävänä oli koota asiantuntijaryhmä, jolla olisi edellytykset kartoittaa ”maailman katolle” johtavia kulkureittejä ja ehkä myös nousta sinne.

Herrasmiesseurue otti mittaa vuoresta

Vuonna 1921 Everestin juurelle saapunut tutkimusretkikunta koostui pääasiassa brittiläisistä gentlemanneista. Heidän joukossaan oli myös Mallory, joka oli ollut jo pitkään vuonna 1857 perustetun ja siten maailman vanhimman alpinisti- eli vuorikiipeilijäseuran, Lontoon Alpine Clubin, jäsen.

Mallory oli lähtenyt matkalle hieman vastentahtoisesti, sillä hän ei olisi halunnut jättää vaimoaan Ruthia yksin kolmen lapsen kanssa. Nuorin lapsista oli syntynyt vasta edellisvuonna. Lisäksi opettajana toimivaa Mallorya painoi huoli oppilaidensa selviytymisestä ja pienen palkan riittävyydestä seitsemän kuukautta kestävän poissaolon aikana.

Ratkaisua tehdessään Mallory oli joutunut puun ja kuoren väliin. Hän kirjoittikin ystävälleen: ”Elämääni varjostaa valtava ongelma – Everest.” Houkutus oli Mallorylle kuitenkin liian suuri, jotta hän olisi kieltäytynyt lähtemästä. Kysymyksessä oli sentään kirjaimellisesti mahtava haaste.

Mallory matkusti ensin laivalla Intiaan, jatkoi matkaa junalla ja taittoi lopputaipaleen jalkaisin. Hän näki Everestin ensimmäisen kerran 13. päivänä kesäkuuta 1921. Vaikka tutkimusretkikunta ei päässyt helpolla oikukkaiden monsuunituulten, muonitusongelmien ja puutteellisten varusteiden takia, matkalle asetetut tavoitteet saavutettiin pääpiirteissään. Siitä huolimatta, että paksut päällystakit, villaiset kaulaliinat ja käsin neulotut villasukat saivat miehet näyttämään turisteilta, jotka talvi oli yllättänyt, he täyttivät tinkimättä velvollisuutensa. He selvittivät Everestin mittoja kolmesta eri suunnasta, kartoittivat sen ympäristöä ja tallensivat näkymiä sekä piirtämällä että valokuvaamalla.

Liikkuessaan luonnossa Mallory teki havaintoja mahdollisista kiipeilyreiteistä. Hän arveli, että huipulle kannattaisi pyrkiä vuoren pohjoispuolelta.

Paremmat varusteet

Varsinainen Everestin valloitusta yrittävä retkikunta lähti matkaan, kun idean toteuttamismahdollisuuksien tunnustelusta oli kulunut vuosi. Mallory ja kumppanit saivat entistä paremmat varusteet. Etenkin jalkineista oli kehitetty tarkoituksenmukaisempia. Myös ravintoon oli kiinnitetty huomiota. Aasialaisen nautaeläimen jakin lihan ja perunoiden muodostamaa perusruokavaliota täydennettiin muun muassa säilykepastalla, -kinkulla ja -makkaralla. Herkutteluun sopivat taas hanhenmaksalla täytetyt viiriäiset sekä punaviini ja samppanja.

Uutuuksiin kuuluivat myös happilaitteet, joista tiedettiin olevan hyötyä vuoriston ohuessa ilmassa. Niiden käytöstä oli käyty kiivasta keskustelua Britanniassa. Toiset pitivät happilaitetta ylimääräisenä taakkana, toiset taas välttämättömyytenä. Mallory suhtautui aluksi varsin nihkeästi lisähappeen, jota hän kutsui ”englantilaiseksi ilmaksi”.

Retkikunnan jäsenet saivat omat palvelijat

Intian itäosassa sijaitsevasta Darjeelingista maaliskuussa 1922 Himalajan vuoristoon suunnannutta retkikuntaa ei vaivannut liika vaatimattomuus.

Kuuden brittiläisen vuorikiipeilijän valiojoukkoa varten värvättiin satakunta kantajaa ja 40 sikäläistä vuoristo-opasta eli šerpaa, teltantekijä, tulkki, kaksi lääkäriä, useita kokkeja ja keittäjiä, suutari ja kymmenen happilaitteiden huoltajaa. Kokonaisvahvuuteen kuului lisäksi yli 400 muulia. Kullakin retkikunnan brittijäsenellä oli henkilökohtainen palvelija. Järjestelystä hyötyi erityisesti Mallory, joka unohti helposti tavaroitaan milloin minnekin.

Lumimyrskyä ja sadetta

Britit olivat edellisvuonna olleet vuoristossa myrskyisten monsuunituulten armoilla, mutta tällä kertaa retkikunta sai värjötellä hyytävän kylmässä ja kosteassa kevätsäässä. Välillä satoi vettä, välillä taas lunta, eikä poudasta päästy juuri nauttimaan.

Malloryn ryhmä lähti ensimmäiseen nousuyritykseensä 20. toukokuuta. Kahlattuaan koko päivän lumessa vyötäröään myöten miehet leiriytyivät 7?600 metrin korkeudessa. Kun kiipeilijät heräsivät seuraavana aamuna, he olivat todella kylmissään. Mallory oli palelluttanut kolme sormeaan, Edward Nortonin toinen korvalehti oli turvonnut kolminkertaiseksi, ja Henry Morshead oli niin pakkasen kangistama, että hän pääsi hädin tuskin jaloilleen. Mallory antoi Morsheadin jäädä leiriin, kun hän ja Norton lähtivät vielä kapuamaan rinnettä ylös. Siitä huolimatta, että miehet olivat kuluttaneet voimavaransa jokseenkin loppuun jo edellisenä päivänä, he tekivät – ilman Malloryn karsastamia happilaitteita – uuden korkeusennätyksen: 8?225 metriä.

Pitemmälle ei ollut järkevää niissä oloissa edes yrittää. Paluumatkalla ryhmän jäsenet olivat kiinni toisissaan köydellä. Kun yhä heikossa kunnossa ollut Morshead liukastui ja alkoi luisua rinnettä alas, hän veti muutkin miehet mukanaan. He olivat liukumassa kohti 800 metriä alempana sijaitsevaa jäätikköä, kun Mallory onnistui iskemään kirveensä jäiseen rinteeseen ja kietomaan köyden sen varren ympärille. Ripeä toiminta pelasti miehet kuolemalta tai ainakin vakavilta ruumiinvammoilta.

Mallorykin päätti turvautua lisähappeen

Malloryn ryhmän kovista kokemuksista huolimatta britit eivät luovuttaneet. 25. päivänä toukokuuta George Finch ja Geoffrey Bruce pääsivät 8?320 metrin korkeuteen eli vain 530 metrin päähän huipulta. Kyseessä oli tietenkin myös uusi korkeusennätys.

Finch ja Bruce olivat käyttäneet happilaitteita toisin kuin Malloryn ryhmän jäsenet. Lisähapesta oli selvästi hyötyä, sillä heiltä oli kulunut matkaan vain reilut 12 tuntia – melkein kolme tuntia vähemmän kuin Mallorylta ja hänen kumppaneiltaan.

Vaikka lunta oli satanut lisää puolen metrin verran ja kiipeilijät kärsivät vuoristotaudista, mahavaivoista, paleltumista ja sydämen rytmihäiriöistä, Mallory ehdotti, että liikkeelle lähdettäisiin vielä kerran. Hän paljasti ristiriitaiset tunteensa ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä: ”Vuori on kylmä, pirullinen ja pahaenteinen. Ehkä tämä on sulaa hulluutta. Kuinka voisin kuitenkaan luopua leikistä?”

Monsuunikausi oli alkamassa, joten oli syytä pitää kiirettä. Mallory päätti tarttua viimeiseen mahdollisuuteen. Kesäkuun 7. päivänä hän kahlasi Howard Somervellin, Colin Crawfordin ja 14 šerpan kanssa paksussa lumessa Pohjoissolaan.

Kello 13.30 Mallory kuuli ensin jyminää ja pian sen jälkeen räjähdystä muistuttavan äänen. Vaikka hän ei ollut koskaan kokenut lumivyöryä, hän tajusi, mitä oli odotettavissa. Vain hetkeä myöhemmin šerpojen joukosta oli kadonnut yhdeksän. Laviini oli vienyt heidät mennessään ja haudannut lumeen.

Mallory ja muut säikähdyksellä selvinneet ryhmän jäsenet alkoivat kaivaa tovereitaan esiin, mutta vain kaksi šerpaa onnistuttiin pelastamaan. Everest oli vaatinut ensimmäiset kuolonuhrinsa. Kaikki olivat järkytyksen ja surun vallassa ja tunsivat syyllisyyttä tapahtuneesta.

Mallory sai osakseen kovaa kritiikkiä

Etenkin Mallory otti onnettomuuden raskaasti. Hänestä tuntui, että juuri hän oli syyllinen šerpojen kuolemaan. Olihan hän vaatimalla vaatinut vielä yhtä nousuyritystä vaaralliseksi tiedetystä säätyypistä huolimatta. Mallory kärsi tunnontuskia, eikä tilannetta kotimaahan paluun jälkeen helpottanut se, että monet kritisoivat häntä virhearviosta.

Ihmishenkien menettämisestä ja julkisista moitteista huolimatta Everest-komitea piti retkikunnan työtä onnistuneena. Olivathan sen jäsenet tehneet uuden korkeusennätyksen – kaksikin kertaa – ja hankkineet arvokasta kokemusta happilaitteiden käytöstä. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on ymmärrettävää, että komitea halusi lähettää Himalajalle toisen kiipeilijäryhmän. Rahoitusjärjestelyihin, rekrytointiin ja muihin valmisteluihin varattiin aikaa pari vuotta.

Mallory lupautui vuoden 1923 alussa lähtemään kolme kuukautta kestäneelle esitelmäkiertueelle Yhdysvaltoihin lisäansioiden toivossa. Hänen kertomuksensa maapallon korkeimman vuoren valloitusyrityksistä kiinnostivat tuolloin monia, mutta aina samanlaisina toistuvat luento- ja lehdistötilaisuudet alkoivat tympiä häntä. Kun Mallorylta kysyttiin 117. kerran, miksi hän oikeastaan halusi kiivetä Everestin huipulle, hän vastasi hieman äreään sävyyn: ”Koska se on siellä.” Hänen vastauksensa jäi historiankirjoihin.

Vaimon sana painoi vaakakupissa paljon

Vaikka Mallory kuului valintalautakuntaan, joka päätti uuden retkikunnan jäsenistä, ja oli tietenkin myös itse ehdolla, hän oli vielä syksyllä 1923 epävarma lähdöstään. Toinen puoli hänestä kaipasi aivan tavallista perhe-elämää, mutta häntä oli kuitenkin kalvanut jo pitempään ajatus, että Everestin voisi valloittaa joku muu. Mallory pyyhki ehdokasluettelossa nimensä edessä olevan kysymysmerkin kuitenkin vasta sitten, kun hänen vaimonsa Ruth oli tehnyt selväksi kantansa. Hän rohkaisi miestään yrittämään haaveensa toteuttamista.

Toinen retkikunta pääsi tositoimiin toukokuun lopulla 1924. Tietoisena tulevista kärsimyksistä mutta silti luottavaisena ja hyväntuulisena Mallory kirjoitti 27.5. vaimolleen Rongbukjäätiköllä sijaitsevasta perusleiristä:

”Rakas, toivon koko sydämestäni, että pelkosi ovat hälvenneet jo ennen kuin saat tämän kirjeen. Hyvät uutisethan leviävät nopeammin. Onnistumismahdollisuutemme ovat vain yksi 50:stä, mutta panemme kaiken peliin, jotta ei tarvitse hävetä. Rakkain terveisin, sinun omasi, George.”

Tilanne vuoristossa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin lohdullinen, sillä kaksi apulaista oli kuollut useita päiviä kestäneen lumimyrskyn ja kireän pakkasjakson aikana. Sään parannuttua britit alkoivat kuitenkin toteuttaa suunnitelmaansa. Sen mukaan Everestin huipulle piti nousta osuus kerrallaan ja kutakin osuutta varten oli määrä perustaa leiri. Niitä oli tarkoitus pystyttää kaikkiaan viisi.

Voimaa sardiineista, kaakaosta ja kekseistä

Mallory oli valinnut parikseen 22-vuotiaan Andrew Irvinen, vaikka tämä ei ollut kovin kokenut vuorikiipeilijä. Irvine oli erinomaisessa fyysisessä kunnossa, ja hän oli erittäin taitava käsistään. Teknisesti lahjakkaalta nuoreltamieheltä ei mennyt sormi suuhun, kun esimerkiksi happilaitteet lakkasivat toimimasta. Mallory järkeili, että ongelmatilanteessa korjaajan oli parasta olla käden ulottuvilla.

Kesäkuun 6. päivänä Mallory ja Irvine nauttivat nelosleirissä aamupalaksi paistettuja sardiineja, kaakaota ja keksejä. Syötyään he kiinnittivät suuret ja kömpelöt happipullot selkäänsä ja alkoivat tehdä lähtöä kahdeksan šerpan kanssa. Mallory tepasteli jo hermostuneesti telttojen edessä, kun Odell halusi vielä ottaa valokuvan hänestä ja Irvinestä.

Kaksi pistettä rinteellä

Hyvästeltyään muut parivaljakko lähti kello 8.45 kiipeämään viitosleiriin. Sieltä illansuussa palanneet neljä šerpaa välittivät Mallorylta tiedon, että ”täällä on tyyntä ja kaikki näyttää lupaavalta”.

Seuraavana päivänä Mallory, Irvine ja neljä šerpaa kiipesivät kuutosleiriin, joka sijaitsi pohjoisrinteessä 8?168 metrin korkeudessa. Se oli viimeinen tukikohta ennen huippua, jonne oli sieltä matkaa vajaat 700 metriä. Pakattuaan makuupussit ja ruokatarvikkeet tuulille alttiille kallionkielekkeelle pystytettyyn kahden hengen telttaan šerpat lähtivät paluumatkalle. Hekin toivat viestin Mallorylta:

”Tarkoitus on päästä liikkeelle varhain aamulla, jolloin sää on toivottavasti kirkas. Jo kahdeksalta kannattaa ruveta tutkailemaan, olemmeko ylittämässä pyramidin juuressa kiertävää kallionauhaa vai kulkemassa kohti taivaanrantaa.”

Ilmoitus oli osoitettu John Noelille, jonka tehtävänä oli filmata vuoren valloitus kauko-objektiivin avulla. Sitä, mihin aikaan Mallory ja Irvine lähtivät liikkeelle, ei tiedetä tarkalleen. Kun Odell lähti sovitun suunnitelman mukaisesti kiipeämään kuutosleiriin aamukahdeksalta kesäkuun 8. päivänä, hän piti selvänä, että kaksikko oli ollut liikkeellä ainakin pari tuntia. Siksi hän uskoi miesten jo lähestyvän huippua ja mahdollisesti hakkaavan jäähän askelmia pyramidilta näyttävän harjan alueella.

Kului kuitenkin viisi tuntia, ennen kuin Odell erotti kaksi liikkuvaa tummaa pistettä jyrkkää kallionseinämää vasten. Mallory ja Irvine olivat noin 250 metrin päässä vuoren laelta eli selvästi aikataulustaan myöhässä. Odell ei kuitenkaan huolestunut asiasta, koska miehet etenivät rivakasti.

Odotettuaan Mallorya ja Irvineä yli kaksi tuntia kuutosleirissä Odell tajusi, että hänen oli parasta liittyä muiden seuraan. Laskeutuessaan hän katseli vähän väliä taakseen, mutta Mallory ja Irvine olivat kadonneet kuin maan nieleminä.

Tapahtumien kulku jäi hämärän peittoon

Nelosleiriin päästyään Odell yritti levätä, mutta hän ei saanut nukutuksi. Myös Hazard valvoi. Kumpikin elätteli toivoa Malloryn ja Irvinen säilymisestä hengissä. Aamulla Odell kiipesi uudestaan kuutosleiriin vieläkin toiveikkain mielin. Se oli kuitenkin tyhjä, eikä mistään ollut pääteltävissä, mitä Mallorylle ja Irvinelle oli edellispäivänä tapahtunut.

Odell haki teltasta kaksi makuupussia ja levitti ne hangelle niin, että niistä muodostui T-kirjain. Muut retkikunnan jäsenet tiesivät sen merkitsevän tragediaa: miehet olivat kadonneet ja kaikki toivo oli mennyttä. Vähän yli 1?200 metriä alempana Hazard huomasi merkin. Hänen tehtäväkseen tuli välittää viesti kauempana sijaitsevaan perusleiriin. Hän teki kuudesta peitteestä rinteeseen ristin, joka oli helppo erottaa maastosta kilometrienkin päästä.

Malloryn ja Irvinen muistotilaisuus järjestettiin Lontoossa Saint Paulin katedraalissa lokakuun 17. päivänä 1924. Tuomiokirkko täyttyi sukulaisten ja ystävien lisäksi kuninkaallisista ja muista merkkihenkilöistä, joista monet olivat Lontoon alpinistikerhon tai maantieteellisen seuran jäseniä.

Irvine ei pystynyt pelastamaan Mallorya

Malloryn ja Irvinen kuolemasta ehti kulua 75 vuotta, ennen kuin kuva heidän viime hetkistään alkoi tarkentua. Malloryn ruumis löydettiin vuonna 1999. Se oli säilynyt kylmässä ja kuivassa ympäristössä hämmästyttävän hyvin. Myös Malloryn aurinkolasit, linkkuveitsi, korkeusmittari, kello, sakset, tulitikkurasia, muistilaput ja kotiväelle ja ystäville osoitetut kirjeet olivat tallella. Rikki menneen kellon minuuttiviisari oli pysähtynyt vähän yli kahden kohdalle.

Malloryn vyötärön ympärillä oli köyden jäännöksiä, joten ilmeisesti sen toisessa päässä oli ollut Irvine. Koska köysi oli puristanut kylkiluita kasaan ja hiertänyt ihoa, Irvine oli luultavasti yrittänyt estää Mallorya putoamasta tai syöksymästä rinnettä alas. Ehkä Irvine saikin Malloryn pysähtymään, mutta köysi ei kestänyt kuormitusta vaan katkesi. Vai tuliko Irvine temmatuksi mukaan surman suuhun?

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: