Messner on top

Yksin huipulla

Everestin valloittaminen ilman lisähappea on melkein mahdotonta. Vuorelle kiipeäminen ilman lisähappea ja yksin on yhtä kuin itsemurha, arveltiin vuonna 1980, kun Reinhold Messner ilmoitti nousevansa maailman korkeimmalle vuorelle. Epäilijät eivät olleet kovin väärässä.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Englantilainen runoilija ja taidemaalari William Blake (1757–1827) kirjoitti, että miehen ja vuoren kohdatessa tapahtuu suuria asioita. Italialainen Reinhold Messner oli jo näyttänyt maailmalle osaamisensa, eivätkä juuri nuo sanat tulleet ensimmäisenä hänen mieleensä, kun hän 18. elokuuta 1980 löysi itsensä jääkuilun pohjalta. Pelästyneenä hän katseli ympärilleen, mutta pimeydessä hän saattoi vain arvailla vankilansa ääriviivoja.

Messner kävi mielessään läpi putoamisensa. Hän muisti, miten lumi antoi periksi ja miten reppu ja vartalo iskeytyivät seinää vasten. Hänellä ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä, miten syvälle hän oli joutunut. Putoaminen oli saattanut kestää sekunnin murto-osan tai minuutteja. Kylmä hiki nousi miehen otsalle, kun hän yritti tunnustelemalla saada käsitystä ympäristöstään. Ilmeisesti hän seisoi lumihyllyllä, joka oli pysäyttänyt syöksyn. Messner ei tiennyt, kykenisikö hän pääsemään kuilusta pois.

Yksin ilman radiota ja lisähappea

”Jospa minulla olisi radio, niin saisin yhteyden Nenaan”, Messner puhui itsekseen. Hän oli lähtenyt yritykseensä 6?500 metrin korkeuteen pystytetystä perusleiristä, jossa häntä odotti hänen yhdysvaltalainen tyttöystävänsä, 30-vuotias Nena Holguin. Messner oli ainoastaan 500 metrin päässä, mutta silti liian kaukana, jotta hänen äänensä olisi kantanut leiriin asti. Messner kirosi itseään ja periaatteitaan: miksi hänellä ei ollut radiota! Hän oli kuitenkin päättänyt ottaa Everestille mukaan vain kaikkein välttämättömimmän. Siksi radio ja lisähappi olivat saaneet jäädä. Kyse oli miehen ja vuoren, miehen ja luonnon kohtaamisesta.

Messner yritti kuumeisesti saada otsalamppuunsa valoa. Kun se äkkiä syttyi, hän huomasi seisovansa ohuesta jäästä muodostuneella sillalla, joka ulottui kuilun toisesta sinisenvihreästä jääseinästä toiseen. Noin kahdeksan metriä yläpuolellaan hän näki aukon, josta hän oli pudonnut, ja hieman korkeammalla tähden, joka tuikki mustalla taivaalla. Kuilun pohjaa hän ei sen sijaan kyennyt näkemään: sillan kummallakin puolella oli vain tyhjyyttä.

Messneriä pelotti niin, että iho nousi kananlihalle. Hänen elimistönsä oli hälytystilassa, ja aivot keskittyivät etsimään keinoja, joilla hän selviäisi hengissä. Messner vannoi itselleen, että jos hän pääsisi ylös, hän ei koskaan enää kiipeilisi yksin niin korkeilla vuorilla. Vaikka hän vielä toistikin sanansa kolme päivää myöhemmin, hän ei pystynyt pitämään tuota epätoivon hetkellä annettua lupausta.

Hapenpuutteen vaikutuksista varoitettiin

Messner on todellinen ennätysten mies. Kaksi vuotta ennen kuin hän yritti yksin nousua Everestille, hän oli toukokuussa 1978 yhdessä itävaltalaisen Peter Habelerin kanssa valloittanut saman vuoren ensimmäisenä ilman lisähappea.

Tuohon aikaan kiipeilijöillä oli vuorilla yleensä mukanaan 50 kiloa happea. Messnerin ja Habelerin retkeä pidettiinkin etukäteen täysin mahdottomana ja sitä verrattiin ilman happea tehtävään kuulentoon. Lääkärit jopa varoittivat, että oleskelu kahdeksan kilometrin korkeudessa ilman lisähappea voisi aiheuttaa aivovaurion. Vaikka miehet onnistuivat ja selvisivät retkestään vammoitta, kukaan ei uskonut, että joku voisi vielä lyödä heidän ennätyksensä.

Messner ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereillaan vaan etsi vieläkin suurempaa haastetta. Hän haki Kiinalta lupaa yrittää kiivetä yksin Everestille. Kun Messner elokuisena aamuna vuonna 1980 seisoi kuilussa, hän totesi, että yritys oli alkanut huonoimmalla mahdollisella tavalla.

Rinteellä psyyke oli raskas kuin kivi

Kaikki näytti erittäin synkältä, mutta sitten Messner huomasi kuilun toisessa seinässä kapean reunaman, joka johti rampin tavoin ylöspäin. Hän levitti käsivartensa, yritti olla kevyempi kuin olikaan ja heittäytyi seinämää päin. Hän pidätti henkeään ja onnistui jotenkin saamaan jalansijan. Kasvot ja ylävartalo jääseinämään painautuneena hän kiipesi vaivalloisesti askel askeleelta ylös.

Hetken kuluttua Messner oli kuilun reunalla ja pääsi kiipeämään pois loukusta. Reppu selässään ja jäähakku kädessään hän jatkoi mekaanisesti kapuamista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pelottava kokemus kalvoi kuitenkin hänen sisintään, ja hän oli valppaampi kuin koskaan.

Messner on verrannut kokemustaan kreikkalaisen mytologian Sisyfokseen. Sisyfos petkutti kuolemaa, ja hänet tuomittiin lopulta vierittämään ikuisesti kivenlohkaretta rinnettä ylös. Kivi, jota Messner kantoi mukanaan Everestin rinteillä, oli hänen oma psyykensä. Taistelu vuorta vastaan piti hänet liikkeessä. Kiivetessään hän oli niin keskittynyt jokaiseen liikkeeseensä, että kaikki muu maailmasta katosi. Mukana katosi myös ajatus siitä, että kiipeäminen olisi ollut järkevää keskeyttää.

Tauko joka 50. askeleella

Kun päivä valkeni Himalajalla ja auringon säteet työnsivät aamu-usvan tieltään, Messner jatkoi määrätietoisesti matkaansa lumen ja jään halki. Hän löysi rytmin, jossa hän piti pienen tauon joka 50. askeleella. Pakkanen tuntui purevalta. Voimakas länsituuli sai veden vuotamaan silmistä. Sää oli kirkas, ja Everestin luminen huippu piirtyi esiin noin kaksi kilometriä korkeammalla sinistä taivasta vasten. Messner arvioi, että hän saavuttaisi tavoitteensa kahdessa päivässä, jos sää vain pysyisi hyvänä.

Mitä korkeammalle Messner kiipesi, sitä hitaammin hän jaksoi edetä. Kun korkeusmittari näytti 7?360 metriä merenpinnan yläpuolella, vähähappinen ilma alkoi verottaa voimia ja jokainen liike oli voimainponnistus. Hengitys muuttui huohottamiseksi, ja Messner eteni nyt 30 askeleen sarjoissa. Jokaisen sarjan jälkeen hän piti kunnon tauon.

Hän huomasi kaipaavansa toista ihmistä. Vuorikiipeily yksin on vaarallisempaa ja fyysisesti rasittavampaa kuin kaverin kanssa. Lisäksi se on henkisesti raskaampaa. Kukaan muu ei tee tietä lumeen, ja kaikki yllättävät vaarat on kohdattava yksin.

Tietoisuus siitä, ettei voi herpaantua hetkeksikään, painoi Messneriä enemmän kuin 18 kilon reppu, jossa oli teltta ja välttämättömät tarvikkeet.

Nousun edistyttyä taukojen väli lyheni ja Messnerin piti myös istahtaa lepäämään joka tauolla. Pystyyn nouseminen vaati tahdonvoimaa. Messner joutui pakottamaan itsensä eteenpäin ja ylöspäin. Hän maanitteli itseään jaksamaan: ”Vielä vähän pidemmälle. Nousu, jonka kykenet tekemään tänään, ei ole enää edessäsi huomenna.”

Messner löysi hyvän leiripaikan 7?800 metrin korkeudesta. Hän tamppasi lumen tasaiseksi ja pystytti kahden kilon painoisen miniteltan suojakseen seuraavaksi yöksi. Kello oli kolme iltapäivällä, ja Messner oli tyytyväinen päiväänsä. Hän oli suunnitellut nousevansa 1?200 metriä ensimmäisenä päivänä, mutta olikin edennyt 1?300 metriä.

Messner istui makuupussissaan kivikovalla alustalla ja alkoi sulattaa lunta teetä ja keittoa varten. Hän valmistautui nukkumaan, mutta tuuli vaikutti yltyvän. Tuuli ja jäinen lumi hakkasivat kangasta, ja välillä tuuli työntyi myös teltan alle ja tempoi sitä ilmaan. Levottomana Messner totesi, ettei nukkumisesta tainnut tulla mitään. Lepäämistä ei myöskään edistänyt se, ettei Messner mahtunut suoristamaan itseään. Hän yritti vaihtaa asentoa ja odotti, että uupumus vapauttaisi hänet synkistä ajatuksista, jotka olivat vallanneet hänet pimeän tultua. Hän pelkäsi lumivyöryä ja voimakasta tuulta, joka voisi paiskata teltan alas rinnettä. Uhkakuvat katosivat vasta, kun hän vihdoin onnistui nukahtamaan.

Ääni kuiskutteli, että olisi parasta kääntyä

Elokuun 19. päivän aamu alkoi lupaavasti. Tuuli oli kaikonnut, taivas oli selkeä ja Messner loikoili levänneenä teltassaan teetä siemaillen. Samalla hän suunnitteli päivän ohjelmaa.

Keventääkseen kantamustaan Messner jätti repusta pois pari sardiinipurkkia, kaasupullon, keittoa ja teetä, mutta silti reppu tuntui painavammalta kuin edellisenä päivänä, kun hän kello yhdeksän oli valmis matkaan. Hapenpuute väsytti. Tuona aamuna Messneristä tuntui, että jokaisen liikkeen suorittaminen oli työn ja tuskan takana.

Messner kieltäytyi kuitenkin kuuntelemasta elimistönsä viestejä uupumuksesta. Hän myös vähät välitti siitä pirullisesta äänestä, joka jatkuvasti kuiskutteli hänen korvaansa, että hänen pitäisi jättää homma sikseen ja kääntyä takaisin.

Messner jatkoi matkaansa. Hän totesi, että katumiseen tai takaisin kääntymiseen ei ollut aikaa. Toive siitä, että hänen elinikäinen haaveensa olisi pian totta, ajoi häntä rinnettä ylös. Hänen oli pakko tehdä kaikkensa sen toteuttamiseksi.

Sauvat käsissään Messner ponnisteli eteenpäin paksussa lumessa kuin nelijalkainen eläin. Lopulta lunta oli vyötärölle asti. 15 askelta, tauko, 15 askelta, tauko. Vaikka hän ei vielä ollut päässyt jyrkimmälle kohdalle, eteneminen oli äärimmäisen hidasta. Näkymä Everestin huipulle piti hänet kuitenkin liikkeessä ja hän jatkoi tarpomistaan.

Liian väsynyt pelätäkseen lumivyöryä

Kun vuoren ympärille päivän mittaan kasaantui paksu sumu, tutut kiinnekohdat katosivat näkyvistä ja Messner luuli useamman kerran eksyneensä. Silti hän jatkoi matkaansa lumivyörylle altista Pohjoisseinämää pitkin. Messner oli tietoinen siitä, että lumivyöry olisi voinut pyyhkäistä hänet rotkoon hetkenä minä hyvänsä. Hän oli kuitenkin niin väsynyt, ettei hän edes jaksanut pelätä.

Iltapäivällä Messner oli jo niin uupunut, että hän tuskin pysyi pystyssä. Hän oli kiivennyt koko päivän, mutta oli onnistunut nousemaan vain 400 metriä. Nyt hän oli 8?200 metrin korkeudessa ja huipulle oli vielä 650 metrin nousu. Hän ei jaksanut ottaa enää askeltakaan. Viimeisillä voimillaan hän pystytti teltan kallionkielekkeelle. Lumi tuiskusi, ja hetki hetkeltä lumivyöryn riski vain kasvoi.

Lukuisten teekupillisten jälkeen tunto alkoi vähitellen palata Messnerin jäseniin. Vaikka hän ei oikeastaan ollut nälkäinen, hän pakotti itsensä syömään hieman juustoa ja leipää ja pakastekuivatetun kana-aterian. Tyhjän pakkauksen hän laittoi makuupussin alle, sillä siitä sai hyvän yöastian.

Messner käpertyi hytisten makuupussiinsa. Kun hän rauhattoman yön jälkeen heräsi seuraavana aamuna, hän tunsi olevansa yhtä uupunut kuin edellisenä päivänä. Kaikkia jäseniä kivisti ja kurkkua kuivasi, mutta teltalta avautui upea näkymä.

Messnerin yläpuolella kohosi Everestin pyramidin muotoinen huippu, joka kylpi miltei maagisessa kullanpunaisessa auringonvalossa. ”Jatkan, en jatka. Nyt tai ei koskaan. Huomenna olen jo liian heikko viimeiseen nousuun huipulle. Joko tai. Joko menen ylös tai sitten alas”, Messner pohti omaa jaksamistaan. Vasta hieman kahdeksan jälkeen hän teki päätöksen. Teltta, sauvat, makuualusta, makuupussi ja reppu saivat jäädä. Hän otti mukaansa vain jäähakun ja kameran ja suuntasi kohti huippua.

Kallioiden, lumen, jään, sumun ja pilvien keskellä Messner kadotti ajoittain suunnan. Silloin hän huomasi pohtivansa tilannettaan ja oikeaa suuntaa jäähakkunsa kanssa, joka oli ottanut repun paikan kuvitteellisena kiipeilytoverina.

Nousu oli niin jyrkkä, että Messner kirjaimellisesti konttasi eteenpäin ja hakkasi askelmia jäähän. Ensimmäisen kerran kuiluun putoamisen jälkeen hän tunsi olevansa hengenvaarassa. Yksikin väärä liike merkitsisi putoamista. Painovoimakin tuntui olevan tavallista voimakkaampi. Saappaiden raudat ankkuroivat miehen kuitenkin lumeen ja jäähän, ja hän ponnisteli ylös niiden varassa.

Huipulla metallitanko sai halauksen

Messner kiipesi tuntikausia kuin robotti, joka vain suoritti ennalta ohjelmoituja liikkeitä. Joka hetki hän toivoi jo olevansa huipulla, mutta terävä harjanne näytti olevan loputon. Messnerillä ei ollut enää voimia liikkua rytmikkäästi sarjassa, jonka jälkeen hän olisi voinut pitää tauon. Hän vain antoi itsensä valua lumeen, johon hän jäi makaamaan.

Messner oli matkannut teltalta jo seitsemän tuntia. Kaksi vuotta aiemmin tehdyn nousun perusteella hän tiesi, että huippu oli jo lähellä. Hän ei kuitenkaan nähnyt sitä, sillä hän tuskin näki oman kätensä. Kevyt lumi peitti hänen jälkensä.

Äkkiä Messner lähes törmäsi kiinalaiskiipeilijöiden vuonna 1975 huipulle jättämään telineeseen. Hän takertui siihen kuin se olisi ollut kauan kaivattu rakastettu. ”Olen täällä, vain se merkitsee jotakin”, hän ajatteli ja katsoi kelloaan, joka oli 15.20.

Sisäistä ääntä tottelevan zombien tavoin Messner kiinnitti kameransa jäähakkuun, jotta hän sai itselaukaisimen avulla ikuistettua itsensä huipulla. Messner oli niin uupunut, että hän tuskin rekisteröi hetkeä, kun hän toisen kerran elämässään ja ensimmäisenä ihmisenä yksin oli Everestin huipulla.

Messnerillä ei ollut enää lainkaan voimia. Hän tunsi itsensä raskaaksi kuin kivi ja oli täysin välinpitämätön ympäristöstään. Hänen elämänsä unelma oli täyttynyt, mutta hän ei edes osannut olla riemuissaan. Hän toivoi, että voisi vain jäädä makaamaan lumeen ja unohtaa kaiken.

Rinnettä alas kuin unessa

Noin kolmen neljänneksen kuluttua Messner alkoi mekaanisesti laskeutua. Hän yritti pitää itsensä liikkeellä keskittymällä lumen tuoksuun, kallioiden väriin ja vähäiseen auringonvaloon, joka silloin tällöin pilkisti paksun pilvi- ja sumuverhon välistä.

Messnerillä oli kiire, sillä hänen oli ehdittävä teltalle ennen auringonlaskua. Kuiva yskä pakotti hänet kuitenkin pitämään taukoja vain muutaman metrin välein. Yskä oli niin voimakasta, että se tuntui suorastaan repivän keuhkoja.

Muutama minuutti ennen pimeän laskeutumista Everestin rinteille Messner ehti kuin ehtikin teltalleen. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt syödä ja juoda, mutta hän ei jaksanut edes sitä. Hän tyytyi vain lämmittelemään kaasukeittimen äärellä. Hän makasi kuin elävä kuollut, joka pohti ainoastaan sitä, miten ihanan helppoa olisi jättää itsensä kylmyyden ja uupumuksen huomaan.

Aikaisin aamulla 21. elokuuta Messner ei enää yrittänytkään nukkua. Hän jätti telttaan kaikki muut tarvikkeet paitsi repun, sauvat ja jäähakun. Hän suuntasi rinnettä alas 6?500 metrin korkeudessa sijaitsevaa leiriä ja siellä odottavaa Nenaa kohti.

Unissakävelijän tavoin, omaa turvallisuuttaan ajattelematta, Messner antoi itsensä liukua useita kertoja selällään Everestin rinnettä alaspäin. Hän ei tiennyt, miten tai millä tavalla liuku päättyisi.

Aamuaurinko oli jo pehmittänyt lunta. Vaikka Messner tiesi, että lumivyöryn vaara oli olemassa, hän ei ajatellut sitä. Hän halusi vain pois ja mahdollisimman nopeasti. Hieman ennen leiriä hän liukui 120 metriä kovaa vauhtia ja sai vain vaivoin vauhdin pysäytettyä jäähakullaan. Sitten hän havaitsi jo Nenan juoksevan häntä vastaan.

”Reinhold, miten voit?” Nena kysyi huolestuneena, mutta sai vastaukseksi vain pari parkaisua. Vuorelta oli palannut täysin luhistunut mies. Pian Messner kuitenkin antoi Nenan halata itseään, vaipui itkien polvilleen ja peitti kasvot käsiinsä.

”Kaikki on hyvin, Reinhold. Kaikki on nyt hyvin. Leiri on aivan tuossa”, lohdutti Nena, joka otti ohjat käsiinsä ja johdatti Messnerin telttaan.

Vasta monen tunnin kuluttua Messner oli sen verran toipunut kokemuksestaan, että hän kykeni puhumaan. Ensimmäiset hänen lausumansa sanat olivat kuin toistoa kolmen päivän takaa, kun hän seisoi kahdeksan metriä syvässä kuilussa:

”En tee sitä koskaan enää. En koskaan enää kiipeä yksin vuorelle – olen saavuttanut rajani.”

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: