Hillary & Tenzing

Vuoren valloittajat

Vuonna 1953 Nepaliin saapuneet britit suunnittelivat Everestin huipulle nousemisen sotilaallisen tarkasti. Malloryn ja Irvinen katoamisesta oli kulunut kolme vuosikymmentä, ja monista tuntui, että aika oli kypsä vuoren valloitukselle. Silti ensimmäinen yritys epäonnistui. Vasta kun uusiseelantilainen mehiläistenhoitaja ja nepalilainen jakkipaimen saivat mahdollisuuden, Everest kohtasi voittajansa.

torstai 25. maaliskuuta 2010 teksti Stine Overbye

Olento, joka tuli ontuen alas rinnettä illansuussa 26. toukokuuta 1953, näytti lumimieheltä. Muutaman metrin päässä hänen takanaan seurasi toinen jäykästi liikkuva, jään peittämä hahmo. Suuri reppu selässään, happinaamari kasvoillaan ja jäätyneet hiukset joka suuntaan sojottaen miehet astelivat hiljaisuuden vallitessa.

Edmund Hillary ja George Lowe olivat tulleet miehiä vastaan. Kun Tenzing Norgay toi viluisille miehille kuumaa keittoa, elämä alkoi vähitellen palata heidän kohmeisiin jäseniinsä. Kiitollisina Charles Evans ja Tom Bourdillon antoivat toisten johdattaa heidät telttaan. Kului vielä tovi, ennen kuin miehet kykenivat kertomaan kokemuksistaan.

Vain 90 korkeusmetrin päässä huipusta

Vuorikiipeilijät eivät olleet päässeet Everestin huipulle, mutta he olivat olleet todella lähellä. Lähempänä kuin kukaan muu. Vain 90 korkeusmetriä oli erottanut heidät tavoitellusta huipusta.

Aluksi nousu oli sujunut hyvin, mutta sitten matkaa ei voitu jatkaa aamusumun ja voimakkaan lumipyryn vuoksi. Everestin eteläisellä huipulla, South Summitilla, miesten piti tehdä raskas päätös. He kääntyivät takaisin. Heidän arvionsa mukaan huipulle nousuun ja paluumatkaan olisi kulunut vielä viisi tuntia. Heidän happivarastonsa ja voimansa olivat kuitenkin loppumassa. Kun myös pimeän tulo uhkasi, pettymys oli pakko niellä.

Raskaalla retkellään kuolemanvaaraan joutuneet miehet olivat leiriin päästyään uupuneita ja kylmissään. Silti he olivat heti valmiita kertomaan kokemuksistaan Everestin ylärinteessä kahdelle toverilleen, joiden oli seuraavana määrä yrittää vuoren valloitusta. Tehtävään oli valittu uusiseelantilainen mehiläistenhoitaja Edmund Hillary ja Himalajan rinteillä kasvanut šerpa, Tenzing Norgay.

Aiemmat retkikunnat olivat yrittäneet Everestin valloitusta vuoren pohjoispuolelta Tiibetistä käsin. 1800-luvun puolivälistä alkaen ulkomaalaisilta suljettu Nepal oli kuitenkin nyt avannut rajojaan, ja nousu Tiibetin puolelta oli alueen poliittisen tilanteen vuoksi mahdotonta. Niinpä vuoden 1953 retkikunta, jota johti John Hunt, aloitti maailman katolle kapuamisen etelästä Nepalin puolelta.

Huhtikuussa 1953 järjestyksessä yhdeksäs brittiläinen Everest-retkikunta oli saapunut vuoren juurella sijaitsevan Khumbun jäävirran luo. Mukana oli noin 350 šerpakantajaa. Retkikunta pystytti leirin talonkokoisten jäälohkareiden katveeseen. Armeijassa upseerina palvellut Hunt piti kunnia-asianaan, että tällä kertaa vihollinen, siis Everest, kohtaa voittajansa. Ranskalaiset olivat nimittäin saaneet luvan kiivetä Everestille vuonna 1954 ja sveitsiläiset vuonna 1955, joten heillä oli melkoiset paineet.

20 kilon kantamukset

Huntin alkuperäisen suunnitelman mukaan huipulle piti päästä South Colilla sijaitsevasta leiristä 8, mutta Evansin ja Bourdillonin epäonnistuneen yrityksen jälkeen oli selvää, että toinen nousu piti aloittaa vieläkin ylempää. Toukokuun 28. päivänä 1953 Hillary ja Tenzing olivat valmiita nousemaan sinne, minne yhdeksäs leiri oli suunniteltu. Kolmen miehen ryhmä lähti jo edeltä kantamaan tarvikkeita, telttaa ja happilaitteita. Perässä tulevilla Hillaryllä ja Tenzingillä oli yli 20 kilon kantamukset.

Viimeinen leiri oli jäisellä kielekkeellä

Kantajat jättivät Hillaryn, Tenzingin ja varusteet 8?500 metrin korkeuteen ja palasivat takaisin.

Hillary jäi pohtimaan, missä miehet voisivat yöpyä ennen viimeistä koitosta. Valinnanvaraa ei ollut, sillä ainoa mahdollinen paikka jyrkässä seinämässä oli kapea ja tuulinen kallionkieleke, josta piti vielä hakata jäätä pois ennen kuin teltta saatiin pystyyn.

Kun teltta oli pystytetty ja miehet käpertymässä makuupusseihinsa, Hillary katsoi taivaalle. Tähdet loistivat kirkkaana, eikä pilviä näkynyt. Kaikki merkit lupasivat hyvää seuraavan päivän urakalle.

29. päivän vastaisena yönä huonosti nukkunut Hillary totesi neljältä aamulla, ettei hän saanut enää unen päästä kiinni. Häntä paleli. Vaivalloisesti hän kiemurteli makuupussista ja yritti päästä ulos teltasta. Kun Hillary sai avattua pakkasen jäykistämän oven, häntä odotti upea näky: aamun ensimmäiset valonsäteet piirsivät Himalajan huippujen ääriviivat syvänsinistä taivasta vasten. Alempana sijaitsevat laaksot olivat vielä pimeyden vallassa.

Miehet varustautuivat kylmään

Pakkasta oli 27 astetta. 8?500 metrin korkeudessa se ei ollut mitenkään tavattoman paljon, sillä siellä voi olla huomattavasti kylmempääkin. Ennen kuin miehet lähtivät teltasta, he levittivät kasvoilleen paksua voidetta suojaksi viimaa vastaan. He pukeutuivat tuulelta suojaaviin nailontakkeihin ja -housuihin. Niiden alla heillä oli jo aluspaita, neule, paksu villapaita, villaiset alushousut sekä untuvahousut ja -takki. Käsineitä oli kolmet päällekkäin. Ihoa vasten olivat silkkilapaset, niiden päällä villaiset ja päällimmäisenä vielä tuultapitävät rukkaset.

Kello 6.30 Hillary ja Tenzing ryömivät ulos teltasta. He tasapainoilivat kapealla kielekkeellä. Tuulen vonkuessa he kiinnittivät melkein 14 kiloa painavat happilaitteet selkäänsä. Varusteet tuntuivat erityisen raskailta, mutta kun he saivat happinaamarin kasvoilleen, taakka ikään kuin keveni.

Miehet olivat nailonköydellä kiinni toisissaan, ja kummallakin oli jäähakku. Heidän yläpuolellaan oli melkein pystysuora rinne, jota peitti paksu lumikerros. Kun Tenzing otti ensimmäisen askeleen kohti huippua, hän upposi polviaan myöten lumeen.

Ensimmäisten 10–20 minuutin ajan miesten liikkeet olivat kömpelöitä, mutta kun lihakset lämpenivät, Tenzing ja Hillary pääsivät hyvään rytmiin. He kahlasivat päättäväisesti lumessa, ja hetken kuluttua he näkivät ensimmäisen määränpäänsä. South Summit suorastaan kylpi auringossa.

Miehet vaihtoivat vetovuoroa. Monin paikoin heidän oli hakattava jäähän askelmia, jotta he pääsivät eteenpäin. Pahimpia olivat paikat, joissa tuuli oli hionut lumen pintaan kovan kuoren. Joskus kuori kesti heidän painonsa, joskus se taas murtui yhtäkkiä heidän allaan. Miehet pelkäsivät aiheuttavansa lumivyöryn tai liukuvansa pois kielekkeiltä, mutta he jatkoivat silti määrätietoisesti matkaansa kohti vuoren huippua. Metri metriltä Hillary ja Tenzing pääsivät lähemmäksi tavoitettaan.

Hillary oli vähällä pudota kuolemaan

Hieman kahdeksan jälkeen parivaljakko lähestyi South Summitia. Eteläiselle huipulle johtava reitti kulki terävällä harjanteella. Miehet tasapainoilivat sillä nuorallatanssijoiden tavoin. Heidän alapuolellaan oli noin kolme kilometriä syvä rotko. Jää repeili heidän jalkojensa alla. Yhtäkkiä Hillaryn jalkojen alta lohkesi parin neliömetrin kokoinen kappale. Samalla kun Hillary yritti saada tukevaa jalansijaa, hän seurasi rinnettä alas syöksyvää jääpalaa.

Tapahtuma pelästytti Hillaryn. Hän tunsi olonsa nyt ensimmäistä kertaa epävarmaksi ja pohti, olisiko sittenkin viisainta kääntyä takaisin.

Hillary katsoi kysyvästi kumppaniaan ja tokaisi: ”Mitä mieltä olet, Tenzing?” Nepalilainen vastasi heikolla englannillaan: ”Hyvin paha, hyvin vaarallista.” Vaikka Hillary arvasikin etukäteen vastauksen, hän kysyi vielä Tenzingiltä: ”Oletko sitä mieltä, että voimme jatkaa?” Tenzing totesi lyhyesti kiipeämistä keskeyttämättä: ”Ihan niin kuin haluat.”

Askel eteen, kaksi taakse

Matka eteni vaivalloisesti. Miehistä tuntui siltä, että ottaessaan liukkaalla pinnalla yhden askeleen eteenpäin he joutuivat aina kaksi askelta taaksepäin. Yhdeksältä he pääsivät vihdoin tekemään tuttavuutta eteläisen huipun pyöreiden muotojen kanssa. He raivasivat itselleen lepopaikan, sillä nousu oli vienyt paljon voimia.

Eteläiseltä huipulta näkymä Everestin kolmikulmaiselle huipulle oli Hillaryn ja Tenzingin mielestä yhtä aikaa uskomattoman hieno ja erittäin pelottava. 90 metriä korkeammalla sijaitseva huippu loisti valkoisena ja houkuttelevana, mutta kuten Bourdillon ja Evans olivat kertoneet, huipulle johtava reitti on hyvin kapea ja jyrkkä. Haaste oli todella suuri.

Läheltä tarkasteltuna lumi näytti kiinteältä ja kovalta, mikä olikin koko yrityksen onnistumisen edellytys. Jos lumi olisi ollut pehmeää ja irtonaista, harjanteen ylittäminen olisi luultavasti ollut mahdotonta. Hillary arveli, että siihen voisi hakata reitin askel askeleelta. Urakka olisi aikamoinen, mutta ei kuitenkaan ylivoimainen. Pian Everestin huipun tuntumasta alkoi kuulua rytmikäs hakun iskujen ääni. Tenzing varmisti kumppaninsa turvallisuuden pitämällä tiukasti köydestä kiinni sillä aikaa, kun Hillary hakkasi heille etenemisreittiä.

Edessä kohosi pystysuora jäämuuri

Vaikka miehet olivat jo lähellä huippua, sille nouseminen alkoi tuntua heistä hyvin kaukaiselta asialta. Vielä aamulla he olivat olleet täynnä intoa ja energiaa, mutta väsymys alkoi hiljalleen painaa.

Kaikki sujui niin hitaasti, että edistymistä tuskin havaitsi. Kaiken lisäksi jäljellä oli vielä suurin hidaste: 12 metriä korkea jäinen pystysuora seinämä, joka vaikutti ylipääsemättömältä esteeltä.

Seinämä oli Hillarylle ja Tenzingille tuttu ilmakuvista, mutta kun he olivat sen juurella, se tuntui voittamattomalta. Kaiken lisäksi kävi ilmi, että toiveet sen kiertämisestä olivat täysin turhia.

Sentti sentiltä Hillary tutki seinämää, joka erotti heidät maailman korkeimmasta huipusta. Helpotuksekseen hän havaitsi, että siitä oli irronnut hieman jäätä. Näin oli syntynyt halkeamia, joita pitkin kiipeilijöiden oli mahdollista päästä ylös.

Selkä kalliota vasten hän iski saappaidensa piikit jäähän ja työnsi itseään eteenpäin koko ajan tietoisena siitä, että jää saattoi murtua minä hetkenä tahansa tuhoisin seurauksin. Uupuneena Hillary selvitti esteen. Sen jälkeen hän piti kiinni köydestä, jotta Tenzingillä olisi jotakin tukea omassa urakassaan. Hetken kuluttua Tenzing haukkoi henkeään kalliota vasten kuin kala, joka oli nostettu vedestä kuivalle maalle. Ensimmäisen kerran sinä päivänä Hillary uskalsi ajatella, että he pääsevät huipulle. ”Mikään ei enää pysäytä meitä”, hän tuumi katsellessaan lähellä olevaa Everestin huippua.

Viimeisellä etapilla parivaljakon piti monessa kohtaa hakata itselleen jalansijat jäähän. Joka kerta, kun he pääsivät pienen huipun yli, he toivoivat sen olleen viimeinen, mutta heidän ja Everestin väliin tuntui vain ilmestyvän yhä enemmän ja yhä korkeampia huippuja. Mitä pitemmälle he pääsivät, sitä masentuneemmiksi he tulivat.

Korkein huippu

Hakattuaan askelmia kaksi tuntia, jotka Hillarystä tuntuivat ikuisuudelta, kumppanit saapuivat kello 11.30 lumiselle huipulle. He tutkailivat, näkyikö ympärillä muita, vielä korkeampia huippuja, mutta niitä ei ollutkaan. He olivat päässeet maailman katolle, korkeammalle kuin yksikään ihminen heitä ennen. Hillaryn ja Tenzingin jalkojen alapuolelta oli matkaa merenpintaan 8?850 metriä.

Hillary katsoi Tenzingiä, ja hänen tunteensa vaihtuivat vähitellen helpotuksesta hämmästyksen kautta riemuun. Hänen kasvojaan peittävän jäätyneen happinaamarin ja jääpuikkoina roikkuvien hiustensa takaa loisti leveä hymy. Hillary otti askeleen eteenpäin ja oli aikeissa herrasmiesten tapaan kätellä Tenzingiä uskomattoman suorituksen kunniaksi, mutta häntä vastassa olivatkin halaukseen ojennetut käsivarret. Riemuissaan miehet halasivat ja taputtelivat toisiaan selkään.

Halauksen jälkeen Tenzing avasi hakkunsa varren ympärille kiedotut liput. Kun hän piti lippuja sinistä taivasta vasten, Hillary otti kuvan. Sitten Hillary otti huipulta muutaman pikkukiven taskuunsa muistoksi, kun taas Tenzing lausui rukouksen ja jätti vuorelle lahjaksi hieman suklaata ja keksejä.

Lontooseen lähti sähke huonoista uutisista

Hillary pyöritteli mielessään ajatusta ”me voitimme sen pirulaisen”, kun hän vielä yhden jääkylmän vuorella vietetyn yön jälkeen palasi Tenzingin kanssa retkikunnan muiden jäsenten luo. Nämä odottivat jo jännityksen vallassa kaksikkoa leirissä 4.

Onnistumisuutinen piti tietenkin kertoa myös muulle maailmalle. Everestillä oli mukana sanomalehti Timesin toimittaja James Morris. Hän kiiruhti Khumbun jäävirran vieressä sijainneeseen perusleiriin, kaivoi kirjoituskoneensa esiin ja kirjoitti sähkeen toimitukseen. Sähkeessä luki: ”Snow condition bad hence expedition abandoned advance base on 29th and awaiting improvement being all well.”

Asiaan vihkiytymättömälle sähkeen sisältö olisi ollut masentavaa luettavaa huonosta lumitilanteesta ja nousun lykkääntymisestä. Morris oli kuitenkin etukäteen sopinut toimituksen kanssa, että viestit lähetetään salakielisinä, jotta kilpailevat toimittajat eivät saa vihiä asiasta. Kun sähke saapui Lontooseen, Morrisin kollegat osasivat laittaa lehteen uutisen oikeassa muodossaan: ”Hillary ja Tenzing saavuttivat Everestin huipun 29. toukokuuta.”

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: