Doug Hansen

1996: Kauhujen vuosi

Everestin kutsuun vastaavat joka vuosi jo sadat kiipeilijät. He kaikki eivät kuitenkaan saa kokea siellä onnistumisen iloa. Osa pettyy, osa menettää terveytensä – ja osa kuolee. Vuoden 1996 tapahtumat osoittavat, että riskit ovat suuret. Kun toukokuun 10. päivän aikana neljä retkikuntaa joutui kiipeliin, kuolemantapauksilta ei vältytty.

torstai 27. toukokuuta 2010 teksti Stine Overbye

Lähes kahdeksan kilometriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevassa myrskyn riepottelemassa leirissä makasi valveilla 33 ihmistä. He eivät saaneet unen päästä kiinni, sillä nailonteltat pamahtelivat tuulessa kuin paukkuvat aseet.

Paukkeesta huolimatta teltoissa vallitsi tuona toukokuisena torstai-iltana melkeinpä harras tunnelma. Takana oli monta Himalajalla vietettyä viikkoa, ja nyt oli tullut retken huipennuksen vuoro: vuosien takaisen suuren haaveen toteuttaminen.

Teltasta toiseen oli turha yrittää huutaa mitään. Sanat tuntuivat muutenkin tarpeettomilta. Kaikki vain odottivat sään paranemista, jotta päästäisiin vihdoinkin liikkeelle. Kuin taikaiskusta tuuli laantui ennen iltakahdeksaa. Robert Hallin teltasta kuului vapauttava ilmoitus: ”Näyttää siltä, kaverit, että päästään aloittamaan juhlat puoli kahdeltatoista.”

Jokin tökki tässä päivässä

Hall johti Adventure Consultants -ryhmää, jonka oli Scott Fischerin Mountain Madness -nimisen ja taiwanilaisen Makalu Gaun vetämän kolmen hengen retkikunnan tavoin tarkoitus yrittää nousta Everestin huipulle toukokuun 10. päivänä. Perjantain vastaisena yönä vähän ennen vuorokauden vaihtumista lähti ensimmäisenä matkaan Hallin 15-henkinen ryhmä. Sitä seurasi puolen tunnin kuluttua Fischerin niin ikään 15 kiipeilijästä koostuva retkikunta. Vähän myöhemmin liikkeelle pääsi

Gau kahden šerpan kanssa.

Kuu valaisi 33 kiipeilijän tietä. Kun kirpeässä pakkasessa oli patikoitu kolmisen tuntia, Frank Fishbeck ilmoitti ryhmää vetävälle Hallille, että hän ei lähde yrittämään huipulle nousemista. Fishbeck perusteli pääoppaalle päätöstään sillä, että hänen mielestään ”jokin tökki tässä päivässä”.

Myös samaan retkikuntaan kuuluva Doug Hansen oli hetken kahden vaiheilla, mutta hän lähti muiden mukaan, vaikka häntä paleli ja väsytti. Hansenin kurkku oli kipeä, eikä hän ollut nukkunut eikä syönyt kunnolla moneen päivään. Hän pelkäsi, että tämä toinenkin yritys kaatuisi viime metreillä. Edellisvuonna Hansen oli joutunut kääntymään takaisin vain 90 metrin päässä huipusta. Kahta työtä tekemällä retkensä rahoittanut yhdysvaltalainen kiipeilyn harrastaja pettyi tuolloin pahasti.

Köyden puuttuminen pitkitti jonotusta

Ennen kuin aamu sarasti, Fischerin ja Gaun retkikunnat olivat tavoittaneet Hallin ryhmän. Everestin yläosassa liikkui nyt pitkänä ketjuna iso joukko lämpimästi pukeutuneita kiipeilijöitä, jotka kahlasivat irtonaisessa lumessa polvia myöten.

Auringon noustessa sekalainen seurakunta oli ylittänyt parvekkeeksi kutsutun kaakkoisharjanteen ulkoneman ja päässyt yli 8?530 metrin korkeuteen merenpinnasta. Paikoin yli 30-metrisiä kallionkielekkeitä ei voinut ohittaa turvallisesti ilman köysistöä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan šerpojen piti kiinnittää köydet valmiiksi, mutta jostain syystä he eivät olleet huolehtineet asiasta. Siksi paikasta tuli pullonkaula. Kiipeilijät joutuivat odottelemaan yli tunnin viluissaan ja hermostuksissaan, ennen kuin Fischerin ryhmän opas Neal Beidleman oli saanut korjatuksi šerpojen laiminlyönnin.

Odotteluaikana Hallin retkikuntaan kuuluva yhdysvaltalainen Beck Weathers päätti jättää leikin sikseen tai ainakin lykätä nousuyritystä hieman. Hänen silmänsä olivat sarveiskalvoleikkauksen jäljiltä vielä hyvin herkät, eikä hän nähnyt juuri kättä pitemmälle. Kun Weathers oli hieronut silmiään, niihin oli mennyt lunta. Siksi hän sanoi Hallille:

– Jos alan nähdä paremmin, lähden peräänne.

Useimpien jo liikkeelle päässeiden kiipeilijöiden mielestä nousu jatkui etananvauhtia. Verkkainen tahti koetteli kuitenkin ennen kaikkea niiden hermoja, jotka vielä odottivat vuoroaan pullonkaulan kohdalla. Kiiruhtamiskehotuksia alkoi sadella, kun jono ei tuntunut lyhenevän ja aika riensi. Viimeisenkin piti ehtiä huipulle kello 14:n maissa, jotta paluumatkalla ei pimeys yllättäisi.

Vähän ennen puoltapäivää kolme Hallin ryhmän jäsentä – Lou Kasischke, Stuart Hutchison ja John Taske – luopui leikistä. Jokainen heistä oli maksanut kymmeniätuhansia euroja siitä, että heidät opastetaan maailman katolle. Vaikka päämäärä siinsi jo silmissä, laelle oli yhä ainakin kolmen tunnin matka. Aikataulusta pahasti myöhässä olevat kiipeilijät joutuivat nielemään kyyneleensä ja hyväksymään tosiasiat sellaisina kuin ne olivat. Voimat oli parasta säästää joka tapauksessa raskaalle paluumatkalle.

Suunnanvaihtamispäätös osoittautui oikeaksi. 8?750 metrin korkeuteen kohoava etelähuippu, South Summit, muodostui nimittäin seuraavaksi pullonkaulaksi, jossa kiipeilijöiltä tuhrautui taas tunti, sillä jono melkeinpä pysähtyi. Syynä ongelmiin oli viestintäkatkos: šerpat eivät olleet kuulleet, että heidän olisi pitänyt huolehtia köysistä, jotka helpottaisivat kulkua Everestin laelle vievällä teräväkulmaisella ja jyrkkäreunaisella harjanteella.

Tällä osuudella kenelläkään ei ollut varaa virhearviointeihin, sillä yksikin väärä liike saattoi aiheuttaa kohtalokkaan putoamisen. Paikalla oli sattunut lukuisia kuolemaan johtavia onnettomuuksia. Ei siis auttanut muu kuin odottaa, että Hallin ja Fischerin retkikuntien oppaat saivat köydet vedetyksi.

Jonotusta Hillary Stepillä

Jäljellä oli toinenkin hidaste: Hillary Stepiksi kutsuttu 12 metriä korkea pystysuora kallioseinämä, joka sijaitsee vain 60 metriä Everestin huipun alapuolella. Koska käytössä oli vain yksi köysi, kiipeilijät jonoutuivat taas. Ohitettuaan kohdan he huomasivat, että pilvisyys oli alkanut lisääntyä heidän ympärillään. Vaikka näkyvyys alaspäin oli huonontunut, syytä huoleen ei näyttänyt olevan, sillä Everestin pyramidimainen laki erottui selkeää taivasta vasten. Kukaan tuskin tuli ajatelleeksi, että sää voisi muuttua jo lähitunteina myrskyiseksi.

Hillary Stepistä tuli vähän ajan kuluttua jo huipulla käyneiden ja sinne vasta pyrkivien kohtaamispaikka. Eri suuntiin kulkevat kiipeilijät kättelivät ja toivottivat toisilleen onnea. Kun kalliomuodostelman kummallakin puolella jonotettiin, aika oli loppumassa etenkin niiltä, joilla oli vielä jonkin verran matkaa vuoren huipulle. Maisema alkoi hiljalleen verhoutua entistä tiheämpiin pilviin.

Hännänhuippu oli kaksi tuntia myöhässä

Peränpitäjänä toiminut Fischer ylitti Hillary Stepin vasta kello 15:n maissa. Hänen tehtävänään oli ollut huolehtia koko nousun ajan siitä, että joukon viimeisilläkin oli retken järjestäjä apunaan.

Koska Fischer oli Mountain Madness -yrityksen pääopas, hän oli vastuussa retkikunnan jäsenten turvallisuudesta. Jostain syystä hän vähätteli vaaroja ja antoi kiipeilijöiden jatkaa matkaansa, vaikka viisainta olisi ollut kääntyä takaisin hyvissä ajoin. Fischer itse saavutti Everestin laen vasta vähän ennen kello 16:ta eli melkein kaksi tuntia aikataulusta jäljessä.

Huipulle päästyään Fischer oli yhteydessä perusleiriin. Hän kertoi iloisena, että kaikki hänen retkikuntansa jäsenet olivat valloittaneet vuoren. Vielä edellispäivänä itsensä puolikuntoiseksi tuntenut Fischer totesi kuitenkin vielä huolestuttavasti:

– Voi hyvä luoja, miten väsynyt minä olen.

Hall sen sijaan joutui odottelemaan laella omaan ryhmäänsä kuuluvaa Doug Hansenia, joka oli kuitenkin jo loppumetreillä. Myös Gau ja hänen kaksi šerpaansa olivat päässeet perille. Koska oli jo niin myöhäistä, he eivät vitkutelleet lähtöään paluumatkalle.

Alaspäinkin etananvauhtia

Tällä välin muut olivat jo ehtineet taivaltaa hyvän tovin kohti nelosleiriä. Laskeutuminen ei sujunut väsyneiltä kiipeilijöiltä yhtään rivakammin kuin vuorelle nouseminen.

Joiltakuilta oli loppunut lisähappi, joten heidän kulkunsa oli haparoivaa jo ennen South Summitia, minne šerpat olivat tuoneet vaihtosäiliöitä. Paikalle ensimmäisenä ehtineet jatkoivat matkaansa happitäydennystä saatuaan suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Fischer pääsi Everestin huipulle. Rinne alkoi olla niin paksun pilven peitossa, että oli mahdotonta sanoa, missä maan ja ilman raja tarkalleen kulki.

8?412 metrin korkeudessa Hallin retkikunnan oppaan Mike Groomin eteen ilmestyi sumun keskeltä lumen peittämä hahmo, joka tervehti häntä tuttavallisesti. Kumma ilmestys oli Weathers. Hän oli jäänyt odottamaan muiden paluuta sen jälkeen, kun hän oli päättänyt odottaa, paranisiko hänen näkönsä. Odotteluaikana se oli kuitenkin vain huonontunut entisestään. Groom tajusi heti, että Weathers ei selviäisi omin avuin loppumatkasta. Kun Groom oli antanut Weathersille turvaköyden toisen pään, miehet lähtivät laskeutumaan peräkanaa. Vähän väliä Weathersin jalat lipesivät ja köysi kiristyi niin, että myös Groom oli vaarassa kaatua ja pudota.

Suuntavaisto petti loppumatkalla

Mitä alemmas kiipeilijät pääsivät, sitä huonommaksi sää muuttui. Kärkipää ennätti nelosleiriin kuitenkin ennen myrskyn yltymistä kello 19:n maissa. Pääjoukko oli tuolloin vielä kaukana määränpäästä pimeyden ja viuhuvan viiman armoilla. Vain Hallin ja Fischerin retkikuntien jäsenistä koostuva 11 hengen ryhmä ei ollut enää kovin kaukana. Vaikeuksista huolimatta se jatkoi patikointia kahden šerpan johdolla.

Lumimyrsky teki etenemisestä todella vaikeaa. Kasvoihin ja silmiin iskeytyi neulanteräviä jääkiteitä. Välttääkseen suoraan vastatuuleen kulkemista šerpat kääntyivät hieman sillä seurauksella, että he eivät kohta enää tienneet, minne päin heidän olisi pitänyt mennä. Eksyksissä olevan ryhmän jäsenet tarpoivat melkein paikallaan tietämättä, että he olivat vain 300 metrin päässä leiristä.

Kaikki uupuivat ja kärsivät paleltumista. Kolme naista – japanilainen Yasuko Namba ja yhdysvaltalaiset Charlotte Fox ja Sandy Pittman – olivat heikoimmassa kunnossa. He eivät enää pysyneet jaloillaan, ja heitä oli pakko vetää perässä. Hapenpuutteen takia sekavat ja hyytävän tuulen pahoin kylmettämät kiipeilijät olivat jo puolikuolleita.

Beidleman yritti pitää ryhmän koossa. Koska hän pelkäsi, että joku astuu harhaan, hän kehotti kaikkia asettumaan saman kiven taakse suojaan. Kiipeilijät istua kököttivät kylki kyljessä jäisellä rinteellä, mutta kylmä viima tunki luihin ja ytimiin.

Osa retkikumppaneista löytyi kuolleena

Nelosleiriin hyvissä ajoin saapuneet kiipeilijät eivät tienneet mitään siitä henkiinjäämiskamppailusta, jota käytiin vain muutaman sadan metrin päässä heistä. Jotkut alkoivat kuitenkin huolestua, kun ketään ei kuulunut eikä näkynyt, vaikka 19 ihmistä oli kateissa. Kärkijoukon leiriin kello 17:n aikoihin johdattanut Fischerin opas Anatoli Bukrejev oli jo käynyt pari kertaa etsiskelemässä kadonneita.

Vasta vähän ennen puoltayötä Bukrejev kuuli leirin ulkopuolelta ääniä, jotka viittasivat siihen, että ainakin osa kadoksissa olevista oli selvinnyt myrskystä hengissä. Leiriin palasi Beidleman kolmen muun kiipeilijän kanssa. He pystyivät hädin tuskin enää liikkumaan, eikä puhumisestakaan oikein tullut mitään. Bukrejev sai kuitenkin soperruksesta sen verran selvää, että hän oivalsi, mistä loppujoukkoa kannatti ruveta etsimään.

Bukrejev lähti heti liikkeelle ja onnistui melko pian löytämään ryhmän. Hän arvioi järkyttyneenä näkemäänsä: kiipeilijät vaikuttivat elottomilta maatessaan jäällä puoliksi lumeen hautautuneena, sillä kukaan ei liikahtanutkaan. Etenkin Weathers ja Namba näyttivät aivan kangistuneilta ruumiilta. Kun aamu sarasti seuraavana päivänä, sää oli aivan toisenlainen.

Taivas oli selkeä ja näkyvyys hyvä. Tunnelmaa synkistivät kuitenkin nelosleirin tyhjät makuupaikat. Kahden osalta tilanne oli selvä. Yöllisen pelastusoperaationsa aikana Bukrejev oli joutunut asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja päättänyt auttaa viimeisenä Weathersia ja Nambaa, sillä hänestä tuntui, että apu tuli joka tapauksessa liian myöhään. Fischerin, Hallin, Harrisin, Hansenin ja Gaun kohtalo oli yhä hämärän peitossa. Neljännestä vaille viisi Hall sai kuitenkin etelähuipulta radioyhteyden perusleiriin ja paljasti tilansa: – Olen liian kohmeessa, jotta voisin liikkua.

Lisäksi Hall kertoi hyvin hiljaisella äänellä, että sekä Harris että Hansen olivat menehtyneet.

Pelastusyritykset epäonnistuivat

Šerpa Lopsang taas kertoi, että hän oli edellisiltana noin tunnin ajan kerännyt Fischerin ja Gaun kanssa voimia ja odotellut lumimyrskyn laantumista lumisella kallionkielekkeellä, ennen kuin hän oli jatkanut matkaansa. Kello kymmenen maissa nelosleiristä lähti kaksi ryhmää etsimään kadonneita miehiä. Fischer ja Gau löytyivät sieltä, minne he olivat jääneet Lopsangin lähtiessä. Fischer oli etsijöiden saapuessa paikalle jo kuoleman kielissä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Sen sijaan Gau oli paremmassa kunnossa. Hän virkosi tainnoksista ja pystyi teetä juotuaan ja lisähappea saatuaan laskeutumaan šerpojen tuella nelosleiriin.

Hallia sen sijaan ei päästy hakemaan, sillä sää huononi äkillisesti. Šerpat joutuivat kääntymään takaisin vain noin 200 metrin päässä etelähuipusta. Halliin oltiin kuitenkin pitkin päivää radioyhteydessä. Häntä kannustettiin lähtemään liikkeelle omin avuin. Kello 15.20 Hall on niin äkämystynyt tovereilleen näiden lähes ruikuttavista lähtökehotuksista, että hän totesi jokseenkin nyreästi:

– Kuulkaa, kaverit, jos olisin uskonut pystyväni pitämään kiinni köysien solmuista paleltuneilla käsilläni, olisin tullut sinne jo kuusi tuntia sitten.

Muumiota muistuttava hahmo vaelsi leiriin

Kello 18.30 Hallin vaimo oli Uudesta-Seelannista satelliittipuhelinyhteydessä mieheensä. Hän kysyi ensimmäiseksi tunnustelevaan sävyyn: – Missä kunnossa jalkasi ovat? – En ole ottanut saappaita pois, joten en oikein tiedä, mutta kyllä niissä paleltumia voi olla, Hall vastasi. Puhelun lopuksi hän sanoi: – Nuku hyvin, rakas. Älä murehdi liikaa.

Kun tragedian koko laajuus oli valjennut henkiin jääneille, tapahtui jotakin yllättävää. Vähän ennen kello viittä telttojen luo kävellä raahusti muumiomainen hahmo. Kankeasti liikkuva mies ojensi paleltuneen paljaan kätensä ikään kuin tervehtiäkseen. Kaikki katsoivat häntä kuin ihmeellistä ilmestystä, sillä kyseessä oli jo kuolleeksi luultu Weathers. Hän oli siis vironnut.

Vaikka Weathers oli puolisokea, hän oli onnistunut jatkamaan matkaansa maattuaan tainnoksissa jäällä yli puoli vuorokautta. Leirissä hänet ohjattiin heti telttaan ja pantiin lepäämään kahden päällekkäisen makuupussin sisään. Kasvot kertoivat, että Weathers oli kokenut kovia: ne olivat mustuneet paleltumien takia lähes kauttaaltaan.

Tiistaina 14. päivänä toukokuuta Everestin perusleirissä improvisoitiin muistotilaisuus. Tiibetinbuddhalainen opettaja, lama, johti seremoniaa, ja hengissä selvinneet muistivat onnettomuuden uhreja puheissaan. Weathers ja Gau eivät osallistuneet tapahtumaan, sillä heidät oli siirretty edellispäivänä Nepalin pääkaupunkiin Kathmanduun saamaan hoitoa vakaviin kudosvaurioihinsa.

Suurin osa leirissä vielä kotimatkaa odottavista kiipeilijöistä oli huonossa kunnossa. Heidän silmänsä olivat muurautuneet lähes umpeen, heidän kasvojensa iho oli tummunut ja heidän turvonneet kätensä ja jalkansa olivat siteissä. Ruumiilliset vaivat eivät kuitenkaan olleet ainoa kärsimyksen lähde. Kaikki olivat murheissaan ja allapäin, sillä he olivat saaneet pysyvän vamman sieluunsa.

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: