Cernan on mooncar

Apollo 17: Viimeisellä lennolla tehtiin ennätyksiä

Joulukuussa 1972 tehtiin toistaiseksi viimeinen lento. Silloin astronautit oleskelivat Kuussa yli kolme vuorokautta, keräsivät yli 115 kiloa kuukiviä ja ensimmäistä kertaa Kuun pintaa tutki myös geologi.

maanantai 12. lokakuuta 2009 teksti Stine Overbye

Apollo-ohjelman viimeinen miehitetty lento alkoi näyttävällä ääni- ja valonäytelmällä 7. joulukuuta 1972. Ensimmäistä kertaa avaruusraketti nimittäin laukaistiin matkaan yöllä. Saturn V -kantoraketin moottorit nostivat aluksen ja sen miehistön, Eugene Cernanin, Ronald Evansin ja Harrison Schmittin, pimeälle taivaalle kello 0.33.

Etenkin ryhmän geologille Schmittille hetki oli koskettava. Hän oli työskennellyt Apollo-ohjelmassa vuodesta 1965. Tuona aikana hän oli valmentanut lukuisia astronautteja geologiseen kenttätyöhön. Suunnitelmien mukaan hänen oli pitänyt osallistua ensimmäisenä astronauttikoulutuksen saaneena tutkijana Apollo 18 -lennolle.

Kun lento sitten peruutettiin budjettileikkausten vuoksi, hänet siirrettiinkin Apollo 17 -lennolle Joe Englen tilalle. Komennus yllätti Schmittin iloisesti. Nasan astronauttitoimiston päällikko Deke Slayton ilmoitti siitä hänelle puhelimitse elokuussa 1971.

”Pyrin tekemään parhaani”, Schmitt vakuutti Slaytonille. Lopetettuaan puhelun hän juhlisti nimitystä välittömästi kolmella pikkupullolla viskiä.

Viimeisen piti olla menestyksekkäin

Kun Apollo 17 -alus sitten loittoni Maasta, Schmitt päätti tehdä kaikkensa pitääkseen Slaytonille antamansa lupauksen. Tämä oli ainakin toistaiseksi viimeinen tilaisuus käydä Kuussa. Yhdessä Cernanin kanssa he aikoivat ponnistella lennon onnistumiseksi. Tällä kertaa astronauttien oli tarkoitus olla Kuun pinnalla pitempään kuin millään aiemmalla lennolla, kerätä enemmän näytteitä ja ottaa enemmän kuvia ja antaa siten Yhdysvaltojen avaruusohjelmalle arvoisensa päätös.

Schmitt halusi silti ennen kaikkea osoittaa, että päätös valita lennolle mukaan tutkija oli ollut oikea. Hän tunsi vastuunsa eräänlaisena koekaniinina. Jos hän tekisi työnsä hyvin, hän tasoittaisi tietä avaruuslennoille pyrkiville muille tutkijoille. Jos hän epäonnistuisi, hän saattaisi jäädä historiaan ensimmäisenä ja viimeisenä tiedemiehenä avaruudessa.

Ennen kuin Schmitt sai tilaisuuden osoittaa kykynsä geologina, hänen piti kuitenkin suoriutua kunnialla tehtävästään Challenger-kuumoduulin ohjaajana. Kun Challenger maanantaina 11. joulukuuta valmistautui laskeutumaan Taurusvuoriston reunustamaan tasapohjaiseen laaksoon, Schmitt ei jäänyt ihailemaan lähenevää maastoa vaan keskittyi tiukasti kuualuksen mittareihin. Hän luki ääneen korkeus- ja polttoainetietoja, kun Cernan ohjasi käsin aluksen pölyn peittämälle kamaralle.

Vasta, kun Cernan lopulta ilmoitti Houstoniin, että ”Challenger on laskeutunut”, Schmitt antoi itselleen luvan tutkia karua maisemaa. Hänestä tuntui kuin häneltä olisi jäänyt laskeutumistoimien takia paljon väliin, mutta asia ei silti harmittanut kovasti. Hän tiesi pääsevänsä neljän tunnin päästä maastoon, jota hän oli tähän mennessä vain voinut tarkkailla 400?000 kilometrin päästä.

Schmitt vähät välitti maapallosta

”Hei, kuka on tehnyt jälkiä minun Kuuni pintaan?” Schmitt kysyi hilpeästi kavutessaan kuumoduulista. Syyllinen oli Cernan, joka oli siirtynyt aluksesta ulos muutamaa minuuttia aiemmin ja odotti nyt, miten hänen toverinsa selviytyisi laskeutumisesta. ”Jalkasihan näyttävät aivan siltä kuin...” tokaisi Cernan. ”olisin kävellyt Kuussa”, Schmitt täydensi lauseen.

Kaksikko katseli ympärilleen mykistyneenä. Etenkin Schmitt, jolle työtoverit olivat antaneet lempinimen ”Dr. Rock” (tohtori Kivi), oli lumoutunut ympärillä avautuvasta maisemasta, joka ei muistuttanut mitään, mitä hän oli nähnyt Maassa.

Schmittin jalkojen juuressa kimmelsi kivenkappaleita kirkkaassa auringonpaisteessa. Kraattereiden kuvioiman laakson varjoissa näkyi kallionlohkareita, jotka näyttivät vierineen ympäröiviltä vuorilta, ja laakson rinteet olivat kuin taivasta kohti kohoavan pyramidin seinämät. ”Tämä on todellinen geologin paratiisi”, totesi Schmitt. Hän alkoi heti tutkia ympäristöään. Sillä aikaa Cernan valmisteli kuuautoa ensimmäistä tutkimusretkeä varten.

Kesken puuhiensa Cernan äkkiä pysähtyi, sillä hän oli huomannut Maan, joka näytti vuortenhuippujen yllä kaukaisuudessa tuikkivalta kirkkaalta sinivalkoiselta lampulta. ”Hei kuule! Hei Jack, odota vähän”, sanoi Cernan ja jatkoi: ”Sinun kannattaisi uhrata 30 sekuntia kurkistaaksesi Eteläisen massiivin ylle. Näkisit Maan.” ”Mitä? Näkisin Maan?” ällistyi Schmitt. ”Kurkista nyt vain tuonne ylös”, kehotti Cernan. ”Äh, kun on nähnyt yhden Maan, on nähnyt ne kaikki”, Schmitt veisteli.

Oranssi maa harhautti astronautteja

Ensimmäinen tutkimusretki Kuun kamaralla oli omistettu porausnäytteiden keräämiselle ja tieteellisille kokeille. Toisen retken oli sen sijaan määrä koostua Apollo-ohjelman pisimmästä ajomatkasta. Cernanin ja Schmittin oli tarkoitus taittaa kuu-autolla yli yhdeksän kilometrin matka Eteläiselle massiiville. Tähän arvioitiin kuluvan tunti. Yksikään astronautti ei ollut aiemmin käyttänyt näin pitkää aikaa siirtymiseen kohteesta toiseen, mutta geologit Maassa ja astronautit Kuussa arvioivat pitkän ajomatkan kannattavan tällä kertaa.

Arvio osoittautui oikeaksi: Eteläinen massiivi oli oikea kivilajien runsaudensarvi. Perillä Schmitt osoitti kiinnostavat kohteet ja Cernan hakkasi niistä palan. He täyttivät näytepussin toisensa jälkeen. Löytöjen joukossa oli kappale valkoista kalliota, joka osoittautui myöhemmissä tutkimuksissa lähes 4,5 miljardin vuoden ikäiseksi.

Paluumatkalla astronautit pysähtyivät Shortyksi nimitetyn meteoriittikraatterin luona. Schmitt alkoi vaistomaisesti tutkia aluetta, joka erosi ympäristöstä väriltään. Lopulta hän kohotti kypäränsä ulompaa silmäsuojusta erottaakseen läiskän tarkemmin. ”Maahan on oranssia”, hän tokaisi.

”Älä koske siihen, ennen kuin minäkin olen nähnyt sen”, komensi Cernan, jonka mielessä käväisi, että toinen oli saanut auringonpistoksen. Kun hän tuli lähemmäs, hän huomasi, että Schmitt puhui totta. ”Miten Kuussa voi olla oranssia maata?” hän kysyi ihmeissään. Miehet arvelivat, että sen täytyi olla merkki tuliperäisestä toiminnasta. Myöhemmin selvisi, että väri oli peräisin pikkuruisista lasikiteistä, jotka olivat muodostuneet syvällä olevan maa-aineksen sulaessa. Sulamista ei ollut aiheuttanut magmapurkaus vaan meteoriitti-isku.

Historiallinen kättely

Toukokuussa 1972 Yhdysvallat ja Neuvosto­liitto solmivat sopimuksen avaruudessa tehtävästä yhteistyöstä.

Liennytyksen symboliksi aiottiin yhdistää Apollo- ja Sojuz-alukset kiertoradalla. Tämän onnistumiseksi astronautit ja kosmonautit pantiin kielikurssille ja insinöörit alkoivat kiivaasti kehittää telakointi­moduulia, jolla alukset saataisiin yhdistettyä ja joka samalla toimisi ilmasulkuna niiden välillä. Sojuzin keinotekoinen ilmakehä koostui nimittäin hapen ja typen sekoituksesta ja Apollon paineistamiseen käytettiin vain happea.

15. heinäkuuta 1975 laukaistiin matkaan ensin Sojuz 19 ja seitsemän tunnin kuluttua Apollo 18.

Kaksi päivää myöhemmin alusten kapteenit Thomas Stafford ja Aleksei Leonov kättelivät toisiaan. Yhteis­lento tasoitti tietä tule

Teema

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: