Charles M. Duke Apollo 16

Apollo 16: Teknisiä ongelmia

Moottorivika oli keskeyttää Apollo 16:n lennon 15 kilometrin päässä Kuusta. Lopulta Houston antoi laskeutumisluvan mutta kiristi samalla astronauttien työtahtia, sillä paluuta aikaistettiin päivällä.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Kenneth Mattinglyn astronautin ura oli huhtikuussa 1972 vaakalaudalla jo toista kertaa. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli joutunut jäämään pois Apollo 13 -lennolta vain kolme päivää ennen lähtöä, kun hänen epäiltiin saaneen vihurirokkotartunnan.

Tälläkin kertaa hänen pääsynsä kuulennolle oli vaarassa terveydellisistä syistä: hänen verinäytteestään oli löydetty poikkeuksellisen paljon sappiväriainetta, jonka epäiltiin olevan merkki maksatulehduksesta.

Jos Mattingly olisi kolmen vuoden kovan harjoittelun jälkeen jäänyt pois Apollo 16:sta, hän tuskin olisi päässyt mukaan myöhemminkään, sillä Apollo-ohjelmassa oli jäljellä enää kaksi lentoa. Hänen onnekseen maksatulehdusepäilyt osoittautuivat aiheettomiksi.

Jännitys säilyi kuitenkin loppuun asti, sillä lääkärien lausunto saatiin vasta neljä päivää ennen suunniteltua lähtöä.

Ilo mukaanpääsystä jäi kuitenkin pian uusien huolien varjoon. 20. huhtikuuta, Apollo 16:n lennon neljäntenä päivänä, Mattingly havaitsi ongelmia komentomoduulin toiminnassa. Miehistön kaksi muuta jäsentä, John Young ja Charles Duke, olivat siirtyneet kuumoduuli Orioniin laskeutuakseen Kuun pinnalle. Mattingly jäi komentomoduuli Casperiin, joka hänen piti ohjata 15 kilometrin korkeudesta 111 kilometrin korkeudella Kuuta kiertävälle radalle odottamaan Youngia ja Dukea.

Laskeutumista lykättiin

Orionin lähdettyä kohti laskeutumispaikkaansa Mattingly tarkasti komendomoduulin laitteiden toiminnan. Rutiinitoimenpide paljasti häiriön rakettimoottorin ohjauksen varajärjestelmässä. Kun varajärjestelmä käynnistyi, koko alus alkoi täristä. ”Ei toimi”, hän totesi itsekseen ja otti sitten yhteyden kuumoduuliin kertoakseen Youngille ja Dukelle ongelmasta. Joukon konkari, neljättä kertaa avaruudessa ollut Young, ei keksinyt ratkaisua pulmaan. Myös Duke, joka Mattinglyn tavoin oli ensikertalainen, oli neuvoton.

Kaikki kolme pelkäsivät, että Houstonin valvontakeskuksesta tulisi määräys keskeyttää lento ennen kuin se oli kunnolla ehtinyt edes alkaa. Houstonissa alettiin selvittää asiaa. Ratkaisulla oli kiire, mutta tilanne oli tutkittava tarkoin.

Jos varajärjestelmään jouduttaisiin turvautumaan ja se pettäisi, seurauksena voisi olla samanlainen tilanne kuin Apollo 13 -lennolla ja miehistö joutuisi viettämään paluumatkan kuumoduulissa. Valvontakeskuksessa ei kuitenkaan haluttu maalata piruja seinälle ennenaikaisesti. Kuuhun laskeutuminen sai silti odottaa, kunnes ratkaisu oli löytynyt. Se tarkoitti useiden tuntien viivästymistä.

Odottavan aika oli pitkä

Sillä aikaa kun Houstonissa tutkittiin Casperista tulevia varajärjestelmän virheraportteja, Casper ja Orion kiersivät Kuuta. Odotusaika kävi astronauttien hermoille. Mitä korkeammalle Aurinko ehti laskeutumispaikan eli Descartesin ylängön yläpuolella, sitä suuremmaksi kasvoi riski epäonnistua laskeutumisessa. Jo seuraavana päivänä se olisi ollut valaistusolosuhteiden takia mahdotonta.

Vähitellen alkoi näyttää siltä, että Orion ei ehtisi laskeutua lainkaan. Kello 17.55 – neljä tuntia ja 28 minuuttia sen jälkeen, kun Mattingly oli huomannut vian – valvontakeskus ilmoitti ratkaisunsa. Houstonissa oli tultu siihen tulokseen, että varajärjestelmä toimi riittävän luotettavasti. Ohjauskäskyt kulkivat rakettimoottoriin, ja tärinästä huolimatta se todennäköisesti oli hallittavissa. Astronautit saivat siis luvan jatkaa lentoa.

Saapuminen mystiselle ylängölle

”Vau! Houston, Orion on vihdoin perillä. Tämä on fantastista!” raportoi kuumoduulia ohjannut Duke, kun Orion lopulta – kuusi tuntia alkuperäisestä suunnitelmasta jäljessä – seisoi pölypilven keskellä kahden vuoren välissä.

”Hyvä, eipä ainakaan tarvitse lähteä kauas keräämään kiviä, kun olemme aivan niiden keskellä”, Young lisäsi.

Laskeutumisesta selvittyään Young ja Duke saivat Houstonista määräyksen mennä nukkumaan. Kun Orion oli ollut Kuun pinnalla 14 tuntia, kaksikko oli valmis aloittamaan ensimmäisen suunnitelluista kolmesta kuukävelystään. Orionin portailla vallitsi kärsimätön tunnelma.

”Hei John, koeta nyt kiirehtiä!” Duke komensi. ”Minä menen niin nopeasti kuin pystyn”, Young vastasi. Hetkeä myöhemmin hän seisoi kädet voitonriemuisesti pystyssä Kuun pinnalla kirkkaassa auringonvalossa: ”Siinä se on – mystinen ja tuntematon Descartesin ylänkö, jonka kuvan Apollo 16 muuttaa.” Näin sanoessaan Young oli oikeammassa kuin itse tiesikään.

Apollo-ohjelmaan osallistuneet geologit uskoivat, että Descartesin ylänkö olisi kiviainekseltaan täysin erilainen kuin aikaisemmilla kuulennoilla tutkitut alueet. Oletettiin, että ylänkö on tuliperäisen toiminnan synnyttämä ja Kuun merinä tunnetut alangot puolestaan ovat muinaisia meteoriittien törmäyskraattereita, jotka ovat myöhemmin täyttyneet magmalla. Nasan geologit odottivat Houstonissa jännittyneinä näytteitä ja astronauttien lausuntoja itse paikalta. Ennen kuin he pääsivät kokoamaan kivinäytteitä, heillä oli kuitenkin suoritettavanaan muita tehtäviä Orionin lähistöllä.

”Tämä on upeaa! Ensimmäinen askeleeni Kuun pinnalla!” Duke riemuitsi päästyään portaat alas. Young oli jo ensimmäisen työtehtävän kimpussa. Hänen piti asentaa kamera kuvaamaan tähdistä tulevaa ultraviolettisäteilyä. Kun tehtävää oli harjoiteltu Maassa, kamera oli tuntunut toivottoman raskaalta ja vaikeasti käsiteltävältä. Kuun painovoima oli kuitenkin niin paljon pienempi, että Young intoutui leikittelemään kameralla:

”Katso, Charlie! Näin se käy. Tämähän kulkee kevyesti olalla!” Young naureskeli. Duken tehtävänä oli porata reikä lämpömittarille, jonka piti mitata Kuun sisuksista virtaavaa lämpöä. Juuri kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, Young kompastui kaapeliin, joka yhdisti lämpömittarin mittauslaitteiden tuloksia keräävään ALSEP-asemaan (Apollo Lunar Surface Experiments Package).

”Täällä tapahtui jotakin”, Young pahoitteli Dukelle. ”Mitä siellä tapahtui?” Duke kysyi. ”En tiedä. Täällä on jokin kaapeli, joka on irronnut”, Young vastasi. ”Se on lämpövirran kaapeli. Olet kiskaissut sen irti.” ”Voi ei. Olen pahoillani.” Kaapeli oli mennyt poikki eikä astronauteilla laskeutumisen viivästymisen takia ollut aikaa korjata sitä. Dukea harmitti niiden tutkijoiden puolesta, jotka olivat odottaneet mittaustuloksia vuosikausia.

Iso Muley oli kunnon murikka

Seuraavana oli vuorossa ensimmäinen tutkimusretki kuuautolla. Myös siltä geologit odottivat paljon. ”Oletteko nähneet kallioita, jotka varmasti ovat muuta kuin breksioita?” kysyi johtava geologi William Muehlberger toiveikkaana, kun astronautit olivat ajaneet jonkin matkaa länteen kohti Plum-kraatteria. ”Emme”, vastasi Duke lyhyesti. Vastaus hämmensi Muehlbergeriä ja hänen kollegoitaan, jotka seurasivat kuuauton matkaa tv-monitorista.

Koska Descartesin ylänkö oli tutkijoiden teorian mukaan tuliperäisen toiminnan tulosta, alueella olisi pitänyt olla paljon vulkaanista kiveä. Youngin ja Duken silmiin oli kuitenkin osunut vain breksioita eli meteoriitin törmäyksessä osaksi sulaneista sirpaleista syntynyttä kiveä.

Kun astronautit saapuivat Plum-kraatterin itälaidalle, Muehlbergerin ryhmä huomasi monitorin kuvassa suuren kiven, joka kiilteli paksun pölypeiton alta. Kidemäinen ulkonäkö viittasi geologien mielestä kiven vulkaaniseen alkuperään, ja he pyysivät Youngia ja Dukea ottamaan kiven mukaansa.

Sen enempää Young kuin Dukekaan ei pystynyt sanomaan, millaisesta kivestä oli kysymys, mutta Duke arveli mielessään, että se oli samanlainen breksia kuin muutkin.

”Oletteko varmoja, että haluatte näin suuren kiven?” Duke ihmetteli. ”Se painaa kymmenen kiloa.” Hänen arvionsa osui lähes oikeaan. Sittemmin Muehlbergerin mukaan Iso Muley -nimen saanut murikka painoi tarkalleen 11,7 kiloa. Se on suurin koskaan Maahan tuotu kuukivi. Palattuaan Orioniin Duke ja Young eivät kuitenkaan huolehtineet niinkään tuliperäisten kivien puuttumisesta kuin appelsiinimehusta, jota astronautit oli komennettu juomaan runsaasti.

Kaliumilla rikastetulla appelsiinimehulla haluttiin estää Youngia, Dukea ja Mattinglya saamasta sydämen rytmihäiriöitä, kuten oli käynyt Apollo 15:n miehistölle. Mehusta oli kuitenkin ollut monenlaista riesaa. Lennon aikana mehua sisältänyt pussi oli vuotanut Duken kypärään. Sitäkin suurempi vaiva oli kuitenkin mehun aiheuttama närästys.

Kun Houstonista kuului ties kuinka monetta kertaa kehotus juoda enemmän appelsiinimehua, happovaivojen kiusaama Young vastasi: ”Alan pikku hiljaa muuttua sitrushedelmäksi. Luulen, että pH-arvoni on tätä nykyä suunnilleen kolme.”

Teema

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: