Antares

Apollo 14: Kolmas kerta Kuussa

Apollo 13 -lennon epäonnistumisen jälkeen Nasalla ei ollut varaa toiseen fiaskoon. Apollo 14 -lennolla telakoitumisessa oli kuitenkin ongelmia ja laskeutumisvaiheessa tutka petti, mutta lopulta astronautit pääsivät Kuuhun.

torstai 26. tammikuuta 2017

Harjoitus tekee mestarin, ja siitä astronautti Stuart Roosa oli loistava esimerkki. Hän ehti ennen Apollo 14 -lentoa harjoitella komentomoduulin ja kuumoduulin telakoimista simulaattorilla 19 kuukautta. Hän toisti tilanteen niin monta kertaa, että suoriutui tehtävästä erittäin pienelläkin määrällä polttoainetta – ainakin Maan pinnalla.

Roosa toivoi kykenevänsä suoriutumaan tehtävästä yhtä esimerkillisesti myös avaruudessa. Sunnuntaina 31. tammikuuta 1971 kaikki näyttikin vielä varsin lupaavalta. Kello 19.41, reilut neljä ja puoli tuntia Floridasta tapahtuneen laukaisun jälkeen, Apollo 14 -lennon komentomoduuli Kitty Hawk oli valmis telakoitumaan Antares-kuumoduuliin, joka oli edelleen kiinni kantoraketin kolmannessa vaiheessa. Kun kapteeni Alan Shepard näki ikkunastaan kuumoduulin olevan aivan edessä, hän tokaisi Roosalle: ”Sinähän lyöt ennätyksesi!”

Kun moduulit sitten hetken kuluttua kohtasivat, ei tapahtunutkaan mitään, vaan Kitty Hawk ja Antares alkoivat jälleen etääntyä toisistaan. Roosa päätteli, että Kitty Hawkin nopeus ei ollut riittävä, jotta telakoitumismekanismi olisi aktivoitunut. Roosa päätti peruuttaa ja yrittää telakoitumista hieman kovemmalla vauhdilla, vaikka se vaatikin enemmän polttoainetta. ”Se siitä ennätyksestä”, hän mumisi apeana ja keskittyi toiseen yritykseen.

>> Lähde kesällä ainutlaatuiselle matkalle tähtitieteen näyttävimpään näytökseen, jossa saat kokea täydellisen auringonpimennyksen Yhdysvalloissa. 

Ongelmia telakoitumisessa

Telakoituminen ei onnistunut toisellakaan kerralla. Puolitoista tuntia myöhemmin Roosalla oli takanaan jo viisi epäonnistunutta yritystä. Näytti siltä, että tälläkään kertaa ei päästäisi Kuuhun. Nasalle epäonnistuminen olisi katastrofi, sillä avaruushallinnon julkisuuskuva oli saanut jo pahoja kolhuja, kun Apollo 13 -lennon miehistö pääsi vain täpärästi hengissä Maahan huhtikuussa 1970 avaruudessa sattuneen räjähdyksen jälkeen.

”Hei Stua, täällä Geno”, sanoi lennonjohtaja Gene Cernan Houstonista. ”Meillä on vielä yksi idea.” Hetken kuluttua Roosa aloitti kuudennen yrityksen täsmälleen Cernanin ohjeiden mukaan, mutta kaikki tuntui yhä menevän pieleen. ”Mitään ei tapahdu”, sanoi Shepard, kun alukset olivat vastakkain. ”Eikö mitään?” kysyi Roosa huolestuneena.

Hieman myöhemmin astronautit kuulivat kuitenkin telakoitumismekanismin ääniä. Nyt Kitty Hawk ja Antares olivat valmiita jatkamaan matkaa kohti Kuuta, ja miehistö saattoi rentoutua ensimmäisen avaruustyöpäivänsä päätteeksi.

Antares in crater

Telepatiaa Kuusta Maahan

Vaikka jännitys laukesi, astronauttien oli tiiviin työrupeaman jälkeen vaikeaa nukahtaa painottomuudessa. Roosa kaipasi oikeaa tyynyä ja yritti jotenkin löytää hyvän nukkuma-asennon leijuessaan. Pyöriessään paikoillaan hän huomasi, että Ed Mitchell oli sytyttänyt lamppunsa palamaan.

Mitchell oli keskittynyt omaan salaiseen kokeeseensa, josta hän ei ollut kertonut muille lennon astronauteille eikä Nasalle. Hän halusi selvittää, onko ajatusten siirto tuhansien kilometrien päähän Maahan mahdollista. Mitchell tutki paperilappua, jossa oli satunnaisesti valittuja lukuja.

Hän valitsi yhden luvun ja keskittyi ajattemaan sitä ja välittämään sen Floridaan henkilöille, jotka toivoivat kykenevänsä vastaanottamaan sen telepaattisesti. Mitchell oli sopinut, että hän toistaa kokeensa kerran päivässä koko kuulennon ajan.

Mitchell

Kapteeni antoi kyynelten valua

Neljä päivää myöhemmin perjantaina 5. helmikuuta Roosa oli yksin Kuuta kiertävällä radalla Kitty Hawk -komentomoduulissa, kun Kuuta lähestyvässä Antares-kuumoduulissa Shepardilla ja Mitchellillä oli äkkiä ongelmia. Antaresin laskeutumistutka ei toiminut, ja koko laskeutuminen oli vaarassa.

Tutkan olisi pitänyt alkaa välittää tietoja yhdeksän kilometriä Kuun pinnan yläpuolella, mutta mitään ei tapahtunut. Turvallisuusohjeiden mukaan astronautit eivät saa laskeutua Kuuhun, jos tutka ei toimi. Mitchellin maanittelut eivät tuntuneet auttavan. Pian alus oli enää vain noin seitsemän kilometrin korkeudessa. Mitchell paineli nappuloita ja mumisi kärsimättömänä: ”Tutka, toimi nyt!”

Kolmen kilometrin korkeudessa tutka vihdoin heräsi ja Shepard ja Mitchell saivat kipeästi kaipaamansa signaalit. Ohjaamossa oli kaksi todella helpottunutta avaruuslentäjää.

Astronautit ohittivat suunnitelmien mukaan Cone-kraatterin, minkä jälkeen Shepard ohjasi aluksen pehmeästi Fra Mauron alueelle. Noin viisi tuntia myöhemmin hän astui vihdoin ulos aluksesta ja tokaisi Kuun pinnalle astuessaan ehkä hieman latteasti: ”Tänne oli pitkä matka, mutta nyt olemme täällä.”

Shepard oli kymmenen vuotta aiemmin ollut ensimmäinen yhdysvaltalainen avaruudessa muttei ollut aiemmin käynyt Kuussa. Maisema oli miljoonien vuosien ajan muokkautunut suurten meteoriittien iskeytyessä Kuun pintaan, ja se vaikutti kaikessa alastomuudessaan Shepardista jotenkin majesteettiselta. Kun Shepard nosti katseensa ylös kohti tummaa taivasta, hän havaitsi kaukana sinivalkoiselta näyttävän Maan.

Shepardin unelma päästä Kuuhun oli toteutunut ja jännittävä laskeutuminen oli onnistunut. Kokenut astronautti itki hetken liikutuksesta.

Shephard and moon car

Kuukävely kärryn kanssa otti voimille

”Kuulitko?” kuiskasi Shepard Mitchellille. Ensimmäisen kuukävelyn jälkeen astronautit olivat lepäämässä, kun äkkiä outo ääni havahdutti heidät molemmat. ”Voi helvetti, kuulin kyllä”, vastasi Mitchell. ”Ei kai tämä kapistus nyt vain ole kokonaan kaatumassa?” kysyi Shepard huolestuneena. Miehet katsoivat levottomina ulos ikkunasta, mutta rauhoittuivat, kun he havaitsivat Antaresin seisovan yhä tukevasti Kuun pinnalla. Alus oli laskeutumisessa ajautunut aivan yhden kraatterin reunalle ja nyt liukunut hieman soran päällä. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että se olisi kaatumassa.

Säikähdyksen jälkeen astronautit eivät kuitenkaan enää osanneet nukahtaa. Kello kaksi yöllä he poistuivat kuumoduulista toiselle avaruuskävelylleen. Edellisenä päivänä he olivat asentaneet mittauslaitteita, nyt oli vuorossa maaperän tutkiminen. He lähtivät hehkuvassa auringonpaisteessa kävelemään kohti Cone-kraatteria, joka sijaitsi noin kilometrin päässä kuumoduulin laskeutumispaikasta.

Mukaansa siihen asti pisimmälle kuukävelylle astronautit ottivat kartan, joka perustui kiertoradalta otettuihin valokuviin. Käytännössä kartasta ei ollut paljonkaan hyötyä, sillä maisema oli varsin yksitoikkoista. Kiintopisteitä ei juuri ollut, vain hiekkakasa toisensa jälkeen ja niiden joukossa lohkareita, jotka peittivät näkyvyyden ja estivät suunnistamisen. Alun perin tylsältä vaikuttanut kuukävely muuttui vähitellen tuskien taipaleeksi.

Ensinnäkin astronauttien oli vaikeaa löytää oikeaa reittiä ja toiseksi heillä oli hankaluuksia varustekärryjen kanssa. Ne eivät kulkeneet kunnolla epätasaisessa maastossa ja laitteet putoilivat kyydistä. Lisäksi niiden vetäminen perässä vaati arvioitua enemmän voimia ja hengitysilmaa. Lopulta astronautit päättivät kantaa kärryjä.

”Vasen, oikea, vasen, oikea”, komensi Shepard, kun hän ja Mitchell raahasivat rattaita rinnettä ylös.

”Pari tyyppiä täällä jo arvasikin, että ette selviä kuin kantamalla kärryjä”, kuului lennonjohdon kommentti. Jo ennen lennon alkamista kaksi Nasan astronauttia oli jopa lyönyt viskipullon vetoa siitä, että Shepard ja Mitchell eivät ehtisi kävellä kraatterille asti rattaat perässään. Shepard ja Mitchell eivät kuitenkaan halunneet antaa periksi, vaikka hiki valui ja voimat alkoivat käydä vähiin.

Aika kului

Kömpelössä avaruuspuvussa jokaisen askeleen ottaminen oli suuri ponnistus, mutta miehet eivät kääntyneet takaisin vaan pitivät usein lepotaukoja ja etsiskelivät samalla tuttuja muodostelmia ympäristöstään. Korkealta rinteeltä katsottuna Antares näytti kuumoduulin pienoismallilta. Koska alus vaikutti olevan kaukana, Shepard ja Mitchell uskoivat olevansa jo varsin lähellä kraatteria.

Kun miehet sitten olivat ehtineet nousta harjanteen huipulle, he eivät nähneet kraatteria missään. Pettymys oli suuri. ”Emme ole vieläkään kraatterin reunalla”, ilmoitti Shepard radioon. ”Me emme tiedä, missä olemme”, lisäsi Mitchell.

Houstonissa lennonjohdossa istuneet nasalaiset kuulivat selvästi, miten astronautit puuskuttivat. Kun Shepardin pulssi oli 150 – eli noin kaksinkertainen normaaliin lepopulssiin verrattuna – valvontakeskuksen lääkärit määräsivät miehet lepäämään. Vähitellen Shepard alkoi kallistua sille kannalle, että yritys on keskeytettävä, mutta Mitchell pysyi yhä tiukkana: ”Jos me emme pääse kraatterille asti, kaikki vaiva on nähty turhan takia.”

Miehet kulkivat vielä vähän matkaa. Vaikka ympärillä näkyi siellä täällä vain auton kokoisia lohkareita, Mitchell oli äkkiä sitä mieltä, että hän tunnisti yhden kartalla olevan kohteen. ”Al, tämä lohkare on paljon suurempi kuin muut, kraatterin pitäisi näkyä sen päältä”, hän sanoi ja osoitti kartalta lohkaretta ja kraatteria. Käytössä oleva aika oli kuitenkin kulunut jo umpeen ja lennonjohdosta ilmoitettiin: ”Okei, Ed ja Al.” Etsintä oli lopetettava.

Astronautit olivat viettäneet kuukävelyllä runsaat neljä tuntia. Vaikka retken varsinainen tavoite jäi saavuttamatta, he saivat tuotua Antaresiin mukanaan runsaasti Kuusta kerättyjä näytteitä. Ennen kuin Shepard astui kuumoduuliin hän asettui vielä televisiokameran eteen ja yllätti katsojat.

”Minulla on vasemmassa kädessäni pieni valkoinen pallo, joka on tuttu miljoonille yhdysvaltalaisille”, hän alusti esityksensä. Shepard oli tehnyt geologisesta tutkimusvälineestä golfmailan ja yritti osua sitä yhdellä kädellä heilauttamalla palloon. Kaksi ensimmäistä lyöntiä epäonnistuivat.

Kolmannella kerralla Shepard sen sijaan osui, ja pallo lensi heikon painovoiman siivittämänä useita satoja metrejä tummaa taivasta vasten.

Lift off Apollo 14

Miehistö sai lopulta korillisen viskiä

Kun Antares oli noussut Kuusta ja telakoitunut komentomoduuliin, Kitty Hawkin kurssi suunnattiin kohti Maata. Mitchell katsoi ulos ikkunasta tietoisena siitä, että hän ei koskaan enää palaisi avaruuteen.

Hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan haikeaksi vaan tyytyväiseksi. Kun hän näki Maan vähitellen lähestyvän, kotiinpaluu tuntui varsin juhlalliselta.

Kotiinpaluun jälkeen Mitchell sai lisää juhlimisen aihetta. Kun astronautit olivat olleet kaksi pitkää viikkoa karanteenissa, he saivat odottamattoman lahjan. Valokuvista, joita Shepard ja Mitchell olivat ottaneet Kuussa, geologit olivat kyenneet kartoittamaan toisen kuukävelyn reitin.

Kuvista ja niiden perusteella laaditusta kartasta kävi ilmi, että Shepard ja Mitchell olivat käyneet vain 20 metrin päässä Cone-kraatterista. Niin lähellä, että tehtävää voitiin selkeästi pitää onnistuneena.

Shepard ja Mitchell olivat jo lennon jälkeisestä karanteenista ehtineet lähettää viskipullon niille kollegoilleen, jotka olivat vedonlyönnissä olleet sitä mieltä, etteivät miehet pääse Cone-kraatterille asti. Karanteenin jälkeen Apollo 14:n miehistö sai kuitenkin yllätyslahjaksi koko korillisen viskiä tiimin geologeilta. Viestissä luki: ”Te ette olleet eksyksissä, mutta te ette vain tienneet sitä.”

Apollo 14:n astronautit kävelivät toisen kuuretkensä aikana noin kolme kilometriä. Puoli vuotta myöhemmin Apollo 15 -lennolla päästiin huomattavasti pidemmälle, sillä silloin mukana oli ensimmäistä kertaa kuuauto, joka kulki jopa 17 kilometriä tunnissa. Sillä astronautit pääsivät tutkimaan Kuun vuoria. Autolla taitettiin lähes 30 kilometriä.

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: