Sateenkaaret ja uskomukset

Tiedon maailma -kirjasarjasta:
Vanhan uskomuksen mukaan sateenkaaren päässä on ruukullinen kultaa. Pohjoismaisessa mytologiassa sateenkaari oli Bifrost-silta, joka johti jumalten asuinsijoilta Asgårdista ihmisten asuttamaan Midgårdiin.

Siltaa vartioi Heimdal-jumala. Muissa uskonnoissa esiintyy samanlaisia näkemyksiä ilmiön synnystä. Vanhassa Testamentissa Jumala taas asetti kaaren taivaalle merkiksi siitä, että vedenpaisumus oli ohi.

Kreikkalaiset filosofit pyrkivät ensimmäisenä löytämään ilmi­ölle tieteellisemmän selityksen.

Aristoteles (384–322 eaa.) tuli siihen tulokseen, että sateenkaari oli Auringon epätäydellinen ”peilikuva”, joka heijastui pilven pinnalta. Pilvi koostui lukemattomista pienistä pisaroista ja sijaitsi ”meteorologiseksi puolipalloksi” kutsutulla puolipallolla, jolle Aristoteles sijoitti myös Auringon. Valonsäteet heijastuivat puolipallosta ja muodostivat sateenkaaren.

Aristoteleen selitys muistutti jo etäisesti todellisuutta, vaikka siinä vesipisaroiden merkitys on tulkittu väärin. Aristoteles uskoi myös näköaistimusten aiheutuvan silmistä lähtevistä valonsäteistä.

Aristoteleen selitystä pidettiin oikeana 1300-luvun alkuun asti, jolloin oppinut dominikaanimunkki Theo­doric eli Dietrich Fribourgilainen (noin 1250–1310) havaitsi sadepisaroiden vaikutuksen sateenkaaren syntyyn tehdessään kokeita pallonmuotoisilla, vedellä täytetyillä pulloilla. Hän huomasi, että sateenkaari muodostuu, kun valonsäteet taittuvat pisaroiden etureunassa, heijastuvat niiden takareunasta ja taittuvat uudelleen etureunassa, minkä jälkeen valon­säteet osuvat silmään tietyssä kulmassa.Theodoricin tutkimukset unohtuivat kuitenkin vuosisatojen ajaksi, kunnes ranskalainen René Descartes (1596–1650), joka oli ilmeisesti tutustunut hänen työhönsä, toisti kokeen vuonna 1637 ja selitti pääpiirteittäin sateenkaaren synnyn. Hänen selitystään pidetään nykyäänkin paikkansa pitävänä, mutta teoriaa on sittemmin täydennetty muun muassa värien muodostumisen osalta.