Kursk katstrofi

Katastrofin kulku: Kursk

Barentsinmeren syvyyksissä 118 miestä oli Venäjän ylpeyden, ydinsukellusvene Kurskin, vankeina. Happi oli jo loppumassa.

tiistai 28. marraskuuta 2017 teksti Stine Overbye

Ydinsukellusvene Kurskin ilma väreili odotusta ja hermostuneisuutta, vaikka kyseessä oli vain harjoitus.

Miehistön 118 jäsentä olivat olleet merellä 48 tuntia, ja epätavallisen tyynessä ja selkeässä säässä he olivat 30 sotalaivan ja Venäjän pohjoisen laivaston kolmen muun sukellusveneen kanssa leikkineet kissaa ja hiirtä Barentsinmerellä Kuolan niemimaan pohjoispuolella. Oli lauantaiaamupäivä, ja vuosittaisen sotaharjoituksen oli määrä huipentua hyökkäykseen ohjusristeilijä Pietari Suurta vastaan.

Dmitri Kolesnikov, 27-vuotias kapteeniluutnantti, oli osallistunut harjoitukseen neljästi aiemmin, ja hän kulki tottuneesti Kurskin mutkaisilla käytävillä. Hän oli oikeastaan aikonut lähteä laivastosta vuosituhannen vaihteessa, mutta sitten opettaja Olga osui hänen tielleen. He avioituivat maaliskuussa, ja Kolesnikov alkoi laatia pitkän tähtäimen suunnitelmia. Ansaitakseen kunnon eläkkeen Kolesnikov päätti jäädä laivastoon. Päätös ilahdutti hänen tovereitaan Kurskilla.

Tutkijoiden hurjimmat työpaikat

Sävyisä Kolesnikov oli suosittu aluksella, jossa yhteishenki oli vahva – ennen kaikkea 45-vuotiaan kapteenin, lippueamiraali Gennadi Ljatšinin, ansiosta. Hän kohteli miehistöään kuin isä, ja uuden jäsenen pestautuessa joukkoon kapteeni lähetti vanhemmille henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän lupasi pitää hyvää huolta heidän pojastaan, jotta tämä pääsee turvallisesti takaisin satamaan.

Kurskin miehistö asettui valokuvaan paraatissa Severomorskissa 30. heinäkuuta 2000. Kursk räjähti Barentsinmerellä 13 päivän kuluttua. Kuva: Alamy/Imageselect.

Kurskia pidettiin uppoamattomana

154 metriä pitkä ja 18,2 metriä leveä Kursk oli maailman suurin hyökkäyssukellusvene. Alus nimettiin Ukrainan rajan lähellä sijaitsevan Kurskin kaupungin mukaan, jossa käytiin toisessa maailmansodassa historian suurin panssaritaistelu. Kursk kuului Oscar II -luokkaan, jonka ydinsukellusveneet kehitettiin Neuvostoliiton aikana. Kaksi ydinreaktoria sisältäneen sukellusveneen rakennustyöt aloitettiin vuonna 1990, ja neitsytpurjehdus oli joulukuussa 1994.

Sukellusvene oli rakennettu niin, että se pystyi sukeltamaan 120 päivää ja pääsi jopa 500 metrin syvyyteen. Tukevan kaksoisrungon ansiosta Kurskia pidettiin uppoamattomana. Uloin runko, muotorunko, oli vain vajaan sentin paksuinen. Se oli terästä, joka sisälsi paljon nikkeliä ja kromia, joten se kesti hyvin syöpymistä. Kurskin kahden rungon väli oli kaksi metriä. Sisempi teräsrunko, painerunko, oli noin viisi senttiä paksu ja niin luja, että se kesti sekä torpedoiskut että törmäykset muihin aluksiin.

Syvämeri rusentaa sukellusvenettä miljoonien tonnien voimalla

Ruosteiset torpedot huolestuttivat

Komentohuoneessa kapteeni Ljatšinin laskelmat hyökkäysasemasta ja -ajasta olivat valmiina. Kurskin lipuessa lähes ääneti periskooppisyvyydessä meren halki seitsemän miestä kävi torpedohuoneessa jännittyneinä läpi tarkistuslistaa. Kurskin oli tarkoitus laukaista kaksi harjoitustorpedoa ilman räjähdelatausta. Vaikka sukellusveneen miehistö oli erittäin ammattitaitoinen ja koko Venäjän parhaimmistoa, aseen laukaisu ei koskaan ollut rutiinitoimenpide.

Laivaston budjettia oli karsittu kovalla kädellä koko 1990-luvun ajan, ja leikkausten takia vain kaikkein välttämättömimpiä varusteita oli huollettu asianmukaisesti. Merimiehet vitsailivat keskenään, että heidän työssään varmaa oli vain epävarmuus. He eivät koskaan tienneet, saisivatko he palkkansa. Myös lähtö Vidjajevon tukikohdasta Murmanskin läheltä oli viivästynyt puutteellisten ruokatoimitusten takia.

Venäjä vahvistaa asemiaan Arktiksessa

Huolestuttavinta silti oli se, että aseistus oli vanhentunutta ja kulunutta ja sen kunnossapitoa oli laiminlyöty. Torpedoja käytettiin moneen kertaan, usein ne olivat ruosteessa tai epäkunnossa, ja siksi miehistön elämään kuului aimo annos pelkoa sikarin muotoisessa vedenalaisessa aseessa.

Vaarallinen vetyperoksidi

Ensimmäinen harjoitustorpedo, joka Kurskin piti laukaista, oli tyyppiä 65- 76A. Torpedotyyppi oli esitelty jo vuonna 1976, mutta todellisuudessa se oli vieläkin vanhempaa perua. Torpedon polttoaineen hapettimena oli erittäin epävakaata korkeapitoista vetyperoksidia.

Palo- ja räjähdysvaaran vuoksi useimmat maailman maat olivat luopuneet vetyperoksidista torpedojen hapettimena, mutta Venäjä käytti sitä yhä. Vetyperoksidi on hajutonta ja väritöntä. Sille on ominaista reagoida hetkessä aineiden kanssa, jotka voivat hapettua.

Kuten kemiallinen kaava kertoo, vetyperoksidi – H2O2 – on vettä (H2O), johon on lisätty yksi happiatomi. Neste yrittää aina päästä eroon ylimääräisestä atomista, ja kun se joutuu kosketuksiin metallin, esimerkiksi kuparin, kanssa, syntyy raju reaktio. Happiatomin irtautuessa kehittyy lämpöä. Katastrofi syntyi, sillä Kurskin torpedoputket oli valmistettu muun muassa juuri kuparista.

Torpedo lähetti 645 kuolemaan

Venäläismerimiehet lastaavat 530 mm:n torpedoa, joka on samankaltainen kuin sukellusvene Kurskilla räjähtänyt 650 mm:n torpedo. Kuva: Alrosa.net.

Kursk antoi hyökkäysmerkin

Hälytyksen korviahuumaava piippaus kantautui koko Kurskin läpi merkiksi miehistön jäsenille, että heidän tuli hakeutua omiin asemiinsa. Kaiuttimien välityksellä yksi vanhemmista upseereista ilmoitti vähäsanaisesti ja rutiininomaisesti: ”Harjoitushälytys. Torpedohyökkäys.” Kello oli 11.25, ja sukellusveneen keulassa miehistö oli huolehtinut siitä, että 11 metriä pitkä ja viisi tonnia painava torpedo oli paikoillaan putkessa ja valmis laukaisuun.

Kukaan ei aavistanut, että tuhoisat voimat olivat pääsemässä irti. Torpedossa oli vuoto, josta tihkui hiljalleen vetyperoksidia putkeen.

Räjähdys aiheutti paineaallon

Tarkalleen kello 11.28.27 lauantaina 12. elokuuta vuonna 2000 torpedo räjähti valtavaksi tulipalloksi voimalla, joka vastasi sataa kiloa TNT:tä. Mittausasemalla Norjassa seismografit rekisteröivät värähtelyt, jotka olivat voimakkuudeltaan 1,5 Richterin asteikolla. Ne vastasivat pientä maanjäristystä. Räjähdyksessä purkautunut energia kasvatti painetta, ja ylipaine eteni ympäristöön paineaaltona, joka kuulosti valtavalta rysäykseltä.

Tiivistyneen ilman seinämänä paineaalto liikkui yli 1 000 metriä sekunnissa torpedohuoneesta edelleen avoimen oven kautta komentohuoneeseen.

Visa: testaa tietosi äärimmäisestä paineesta

Tulinen pätsi levisi vauhdilla

Sekunnin murto-osassa torpedohuoneen seitsemän miestä olivat muuttuneet eläviksi soihduiksi. Palo eteni räjähdysmäisesti, ja komentohuoneessa kapteeni LjatŠin ja 36 paikalla ollutta upseeria ja matruusia ehtivät tuskin huomata katastrofia, ennen kuin paineaalto pyyhkäisi heiltä jalat alta, puhkoi heidän tärykalvonsa ja viskeli heitä ympäriinsä.

Lippueamiraali Gennadi Ljatšin palveli Venäjän armeijaa vuodesta 1972 ja sai postuumisti arvonimen ”Venäjän federaation sankari”. Kuva: Reuters/Scanpix.

Räjähdyksestä eloon jääneet olivat pahoin loukkaantuneita ja Šokissa, ja kun vaurioitunut sukellusvene alkoi upota, miehistön jäsenet aluksen peräpäässä saattoivat vain arvailla, mikä oli pielessä.

Kaikki laitteet, myös sisäpuhelimet, olivat rikkoutuneet, ja takaosissa olleet merimiehet eivät aavistaneet, että he olivat juuri menettäneet lukuisia tovereitaan tulisessa pätsissä. He eivät myöskään tienneet, että heidän omat kauhunsa olivat vasta alkamassa.

Vuotava kaasuputki muuttui sekunnissa pommiksi

Räjähdysaineet syttyivät itsestään

Torpedohuoneen jäännöksissä fysiikan lait toimivat edelleen armottomasti. Noin 1 000 kiloa vetyperoksidia ja 500 kiloa petrolia valui räjähtäneestä harjoitustorpedosta, ja polttoaine sekoittui vaaralliseksi cocktailiksi. Samaan aikaan 23 muun torpedon räjähdepanokset kiehuivat. Metalli ja johdot sulivat, ja lämpötilan noustessa nopeasti 400 celsiusasteeseen – lämpötilaan, jossa räjähdysaineet räjähtävät itsestään – Kursk upposi huolestuttavan nopeasti.

Tarkalleen 135 sekuntia torpedohuoneen räjähdyksen jälkeen 23 000 tonnin painoinen alus vajosi meren pohjaan 115 metrin syvyyteen. Samalla räjähtivät kaikki räjähdepanokset. Toinen räjähdys oli lähes 250 kertaa niin voimakas kuin ensimmäinen. Maanjäristyksiä rekisteröivät laitteet mittasivat lukemaksi 3,5 Richterin asteikolla.

Kiinnostaako tekniikka, lue lisää Tieteen Kuvalehdestä

Sisempi runko oli rakennettu kestämään painetta jopa 1 000 metrin syvyyteen asti. Jälkimmäisen räjähdyksen paineaalto oli kuitenkin niin valtava, että se murskasi rungon ja jätti jälkeensä kahden neliömetrin suuruisen aukon.

Hetken kuluttua ohuempi ulkorunko antoi periksi paineen edessä, ja jääkylmää merivettä alkoi ryöpytä sukellusveneen sisään. Jos Kursk olisi ollut lähellä pintaa, olisi aukosta työntynyt sisään noin 90 000 litraa vettä sekunnissa, mutta yli 100 metrin syvyydessä, missä paine oli yli 10 kertaa suurempi, vesi tulvi alukseen niin suurella voimalla, että se saattoi silpoa ihmisen kahtia.

Maailman suurin hopea-aarre katosi Atlantin syvyyksiin

Eloonjääneet hakeutuivat perään

Sukellusveneen neljässä etummaisessa osastossa vielä hengissä olleilla merimiehillä oli vain joitakin sekunteja aikaa. Hyökyaalto vyöryi aluksen läpi ja tuhosi kaiken tieltään. Eri osastojen väliset laipiot repeytyivät kuin paperi , ja komentohuoneessa yksi upseereista paiskautui ilmaan niin rajusti, että hänen ruumiinsa juuttui kiinni kattoon.

Vain 16 sekunnissa torpedohuone, komentohuone, radiohuone ja miehistötila olivat veden vallassa, ja pyörteissä kieppui palaneita ihmisruumiita, aseiden osia, irronneita raajoja ja sekalaista tavaraa. Alus nitisi ja natisi pahaenteisesti, ja sähköt katkesivat, mutta kuin ihmeen kaupalla kahta ydinreaktoria suojannut 13 sentin paksuinen teräsluukku kesti paineen.

Neljässä osastossa reaktoreiden takana oli 23 miehistön jäsentä. Heistä yksi oli kapteeniluutnantti Dmitri Kolesnikov, joka oli jo ajatellut jättää työnsä Kurskilla taakseen. Nyt hän koki elämänsä pahimman painajaisen. Hän ei kuitenkaan joutunut pakokauhun valtaan vaan toimi hätämääräysten mukaisesti. Jäljelle jääneistä korkea-arvoisimpana hän otti komennon käsiinsä ja käski tovereidensa hakea pelastuspuvut ja paeta heti ahtaaseen käytävään Kurskin peräosaan.

Pakotiet olivat poikki

Valitettavasti merimiehet olivat kaukana Kurskin ensisijaisesta pakotiestä, joka kulki komentohuoneen tornin kautta. Tornissa oli painekapseli, johon mahtui noin 100 miestä. Kun merimiehet ovat koolla kapselissa, se voidaan irrottaa aluksesta. Sitten kapseli nousee hitaasti merenpintaan ja toimii pelastuslauttana.

Nyt, kun koko Kurskin etuosa oli veden vallassa, miesten ulottuvilla oli ainoastaan vaihtoehtoinen pakotie – hätäluukku aluksen yhdeksännessä osastossa. Luukun kautta merisotilaat voitiin periaatteessa evakuoida yksi kerrallaan. Jokaisen miehen tuli ensin kavuta sulkukammioon, joka täytettiin vedellä, kunnes paine oli 10–15 minuutin kuluttua sama sisäja ulkopuolella. Sen jälkeen avattiin ulkoluukku, ja mies ui pintaan yllään sukelluslaitteet ja pelastusliivi.

Käytännössä hätäluukku kuitenkin toimi vain matalassa vedessä, ja Kursk oli niin syvällä, että vedessä oli hengenvaarallista liikkua. Syvällä paine on valtava, ja uhkana on sukeltajantauti. Mitä enemmän vettä ihmisellä on yläpuolellaan, sitä enemmän painetta häneen kohdistuu. Veden pinnalla vallitsee normaali ilmanpaine. Paine kasvaa jokaista sukellettua metriä kohden niin, että 115 metrin syvyydessä vallitsee jo 12-kertainen paine vedenpintaan verrattuna. Kovassa paineessa typen pitoisuus veressä kasvaa.

Pintaa kohti noustaessa typpi poistuu elimistöstä sitä mukaa kuin ympäröivä paine vähenee. Jos nousu on liian nopeaa, typpi voi muodostaa kuplia vereen ja kudoksiin, mikä tukkii verenkiertoa. Tämä voi vaurioittaa luita ja niveliä ja aiheuttaa halvauksia ja verenkiertohäiriöitä, jopa kuoleman.

Eloonjäänyt piti lokikirjaa

Kaksi tuntia ja kuusi minuuttia ensimmäisen räjähdyksen jälkeen Kolesnikov otti käteensä sinisen kuulakärkikynän ja muistilehtiön. Hän kirjoitti huolellisella käsialalla tyhjän sivun vasempaan yläkulmaan päivämäärän ”12.8.2000” ja oikeaan yläkulmaan kellonajan ”13.34”. Sitten hän luetteli käden vapisematta kaikkien sukellusveneen peräosaan paenneiden eloonjääneiden nimet.

Jokainen 23 miehestä sai oman viivan, johon mahtui koko nimi, vartiovuoro ja vastuualue. Hätävalaistuksen kajossa Kolesnikovilla kesti 24 minuuttia laatia luettelo. Lopuksi hän merkitsi paperin alalaitaan kellonajan ”13.58”.

Vetyperoksidi levisi alukseen

Kurskin hylyssä eloonjääneet havaitsivat pian vakavan ongelman: kaikki hätäjärjestelmät pettivät, ja hapen huvetessa minuutti minuutilta ilman hiilidioksidipitoisuus kasvoi. Ihmisen elimistö sietää matalaa happipitoisuutta jonkin aikaa, mutta jo muutaman prosentin hiilidioksidipitoisuus sisäänhengitysilmassa on erittäin vaarallista. Jos hiilidioksidipitoisuus kasvaa viiteen prosenttiin, se voi aiheuttaa tajuttomuuden ja tukehtumisen.

Noin 90 prosenttia hapesta, jota sukellusveneessä olleet hengittivät sisään, muuttui hiilidioksidiksi, ja vaikka miehet hengittivät hitaasti, he tuottivat yhteensä lähes seitsemän litraa hiilidioksidia minuutissa. Kun ilman hiilidioksiditaso kohoaa, ihmisen pitää hengittää syvempään ja nopeammin, sillä elimistö janoaa happea.

Merimiehet olivat joutuneet noidankehään: pysyäkseen hengissä heidän oli hengitettävä, mutta joka hengenvedolla he ajautuivat askeleen lähemmäksi kuolemaa.

Viimeinen tervehdys

Miehistön 23 jäsenen ryömiessä yhteen yhdeksännessä osastossa iltapäivällä lauantaina 12. elokuuta merivettä tihkui pimentyneeseen hylkyyn potkuriakselia pitkin. Hitaasti mutta vääjäämättä myös aluksen peräosa oli täyttymässä vedellä, ja samalla lämpötila oli painunut jo hyvin lähelle nollaa.

Top 5: Historian hurjimmat sukellusveneet

Hätävalaistus ei toiminut, kurjuus oli täydellistä, eikä toistaiseksi ollut merkkiäkään siitä, että apua olisi ollut tulossa. Silti Kolesnikov takertui toivoon. Paperiarkin, johon Kolesnikov oli kirjoittanut nimensä ja muiden elävien tovereidensa nimet, taakse hän raapusti uuden tiedon:

“On liian pimeää kirjoittaa, mutta yritän haparoida eteenpäin. Näyttää siltä, että mahdollisuutemme ovat huonot, 10–20 prosenttia. Toivokaamme, että joku edes lukee tämän. Tässä on luettelo eri osastojen miehistön jäsenistä, jotka nyt ovat osastossa yhdeksän ja yrittävät päästä ulos. Terveiset kaikille, ei syytä epätoivoon. Kolesnikov.”

Huolellisesti 27-vuotias kapteeniluutnantti taitteli paperin kokoon, kääri sen vedenpitävään pakettiin ja työnsi taskuunsa.

Kapteeniluutnantti Dmitri Kolesnikov jätti jälkeensä viestejä, joiden avulla on rekonstruoitu Kurskin miehistön viimeiset tunnit. Kuva: AP/Polfoto.

Kukaan ei löytänyt Kurskia

Kello 23.30 lauantaina 12. elokuuta pohjoinen laivasto antoi hälytyksen. Toistuvat yritykset muodostaa radioyhteys Kurskiin olivat osoittautuneet turhiksi, joten 12 tuntia ensimmäisen räjähdyksen jälkeen käynnistettiin laajamittaiset etsinnät.

Alueella olevat laivat haravoivat merta kaikuluotaimilla – tekniikalla, jolla voidaan jäljittää esineitä ja määrittää etäisyyksiä veden alla. Kaikuluotain toimii samalla periaatteella kuin tutka. Ääniaalto lähetetään veteen, ja vastaanotin kuuntelee äänen etenemistä tai heijastumista esineistä, joihin ääniaalto osuu. Ongelmana oli se, että Kursk oli suunniteltu näkymättömäksi. Ulkorunko oli päällystetty kumilla, joka antoi sukellusveneelle häiveominaisuuksia matalan akustisen profiilin muodossa.

Häivekone vakoilee Isisin joukkoja

Kumipäällyste ei heijastanut juuri lainkaan ääntä, joten Kurskia oli lähes mahdoton jäljittää. Tilanteessa, jossa sukellusvene oli hädässä, Kurskin vahvuus oli äkkiä kääntynyt heikkoudeksi. Lentokoneet ja laivat etsivät lähes sokkoina sukellusvenettä, ja vasta yhdeksän aikaan sunnuntaiaamuna 13. elokuuta onnettomuusalus onnistuttiin paikantamaan merenpohjasta.

Epätoivo alkoi levitä

Kursk oli tuskin löydetty, kun huhu mahdollisesta katastrofista kantautui Barentsinmereltä Vidjajevon laivastotukikohtaan.

Satoja järkyttyneitä omaisia saapui upseeritalolle, ja he anelivat, huusivat ja itkivät vaatien vastausta siihen, milloin pelastustyöt aloitetaan.

”Onko totta, että merimiehet ovat viestineet hakkaamalla hylkyä?”, ”Miksi te vain istutte täällä ettekä auta miestäni?”, ”Onko niin, että he voivat pysyä hengissä vain viisi päivää?” ja ”Milloin saatte heidät ulos?” olivat kysymyksiä, joita satoi Ivan Nidejevin, pohjoisen laivaston sukellusvenedivisioonan komentajan ylle.

Nidejev ei osannut vastata epätoivoisille kysyjille. Hänellä ei ollut uutisia pelastusoperaatiosta eikä hän voinut luvata mitään.

Uhrien omaiset kokoontuivat sairaalalaiva Svirille onnettomuuspaikan lähelle muistamaan menehtynyttä Kurskin miehistöä. Kuva: AFP/Scanpix.

Kaksi pelastusmenetelmää valittavana

Laivaston pelastusaluksilla oli valittavana kaksi menetelmää sukellusveneen miehistön evakuoimiseksi syvästä vedestä. Yksi mahdollisuus oli ohjata pienoissukellusvene syvyyksiin ja kytkeä se Kurskin hätäluukkuun, jolloin miehistö voisi sitä kautta päästä turvaan pienoissukellusveneeseen. Toinen vaihtoehto oli laskea sukelluskello vaijerilla laivasta mereen.

Kummassakin pelastuslaitteiden paine tuli tasata vastaamaan Kurskin sisällä vallitsevaa painetta, jotta miehistö voisi kömpiä vaurioitta pois sukellusveneestä ja nousta hitaasti ja hallitusti pintaan.

Merenkäynti oli voimakasta

Venäläiset päätyivät pienoissukellusvene Priziin, joka laskettiin mereen maanantaina 14. elokuuta myöhään iltapäivällä. Kolmehenkinen miehistö sai mahdottoman tehtävän. Barentsinmeri aaltoili voimakkaasti, ja syvällä virta oli voimakas ja näkyvyys kehno.

YMMÄRRÄ LUONNON VALTAVIA VOIMIA, tilaa Tieteen Kuvalehti

Prizin valokeila pyyhki merenpohjaa ja osui hiekkaan levinneisiin vääntyneisiin metalliosiin. Kurskin keulan paikalla oli ammottava aukko, mutta komentaja Aleksandr Maisak sai helpottuneena todeta, että ydinreaktorihuone ja peräosa olivat ehjiä.

Hyvin keskittyneenä ja pienin liikkein Maisak yritti ohjata Prizin niin, että se voisi kiinnittyä yhdeksännen osaston hätäluukkuun. Kuitenkin joka kerran, kun pienoissukellusvene pääsi tarpeeksi lähelle, virta kuljetti sen hetkessä taas pois. Tunnin kuluttua Maisak joutui luovuttamaan. Prizin akut olivat tyhjentymässä, ja ellei alus hakeutuisi heti pintaan, sen oma miehistö olisi vaarassa.

Älykäs miehittämätön sukellusvene etsii laivanhylkyjä, kadonneita lentokoneita ja öljyvuotoja meren pohjasta.

Sukeltajat hengittivät heliumia

Jättimäisen sukellusveneen murhenäytelmä oli etusivun uutinen kaikkialla maailmassa, ja sunnuntaina 20. elokuuta armeijan ylijohto antoi luvan päästää norjalaiset erikoissukeltajat yrittämään pääsyä Kurskin luo. Onnettomuudesta oli jo kahdeksan päivää, mutta asiantuntijat arvioivat, että merimiehet voisivat teoriassa pysyä elossa jopa 12 vuorokautta, mikäli kaikki hätäjärjestelmät toimivat.

Norjalaiset päättivät laskeutua sukelluskellossa 15 metrin päähän sukellusveneestä, uida sen luo, kuulostella elonmerkkejä ja yrittää avata hätäluukun. Happisäiliöissä heillä oli heliox-seosta, jossa oli 95 prosenttia heliumia ja 5 prosenttia happea. Seosta käytetään syvänmerensukelluksessa, koska se vähentää sukeltajantaudin riskiä.

Suuressakaan paineessa helium ei juuri liukene veteen, joten vereen ja kudoksiin ei muodostu kuplia, kun sukeltaja nousee pintaa kohti. Suojana syvyyden kylmyyttä vastaan sukeltajilla oli yllään neopreenipuvut, joiden sisäänrakennettu kiertojärjestelmä johti 43 astetta lämmintä vettä eri ruumiinosiin.

Uusi huipputekninen sukelluspuku käy sukellusveneestä

Kaikki toivo oli mennyttä

Yksi sukeltajista löi vasaralla neljä voimakasta iskua Kurskin teräsrunkoon. Vastauksena oli pahaenteinen hiljaisuus. Hän iski uudelleen, tällä kertaa vielä kovempaa, mutta mitään ei tapahtunut sen lisäksi, että pieniä maalihiutaleita irtosi suurikokoisesta aluksesta ja kieppui pois virran mukana. Jäljellä oli vielä hiven toivoa – ehkä merimiehet olivat liian heikkoja ja uupuneita vastatakseen vasaraniskuihin, norjalaiset arvelivat.

He rehkivät ja ponnistelivat avatakseen hätäluukun, ja kun se viimein heilahti auki, sukeltajat kohtasivat ankean näyn: sulkukammio ja koko sukellusvene olivat kokonaan veden vallassa. Sukeltajat laskivat videokameran yhdeksännen osaston sameaan veteen. Kuvat olivat kuin kauhuelokuvasta. Kuollut mies sinisissä haalareissa kellui kameran linssin ohi. Kaikki toivo eloonjääneiden löytymisestä oli lopullisesti mennyttä.

Sukeltajat saivat Kurskin hätäluukun auki 21. elokuuta 2000 ja totesivat, että sukellusvene oli täynnä vettä. Kuva: Reuters/Scanpix.

Jälkinäytös: Kurskin nosto

Lokakuussa 2001 hollantilaisyhtiö Mammoet-Smit International nosti ydinsukellusveneen merestä. Kurskin yhdeksännen osaston 23 merimiehelle tehtiin ruumiinavaus. Heidän joukossaan oli Dmitri Kolesnikov, joka löydettiin kirje taskussaan. Kaikki olivat kuolleet noin kello 20 lauantaina 12. elokuuta. Kuolinsyy oli häkämyrkytys ja hapenpuute, ei hukkuminen.

Ilmeisesti merimiehet kuolivat yrittäessään hankkia happea kemiallisesti herkillä hätävarusteilla, joita sukellusveneessä oli tarjolla. Varusteet oli suunniteltu kehittämään happea ilman hiilidioksidista. Valitettavasti ne reagoivat rajusti joutuessaan kosketuksiin esimerkiksi veden ja öljyn kanssa – ja niitä yhdeksäs osasto oli täynnä.

Joku saattoi pudottaa kemikaalit sukellusveneeseen tunkeutuneeseen veteen. Tuloksena oli voimakas räjähdys, joka äkisti kulutti lopun hapen ja vapautti suuria määriä myrkyllistä hiilimonoksidia.

Hollantilaisyhtiö nosti Kurskin vuonna 2001. Tuhoutunut etuosa leikattiin irti pohjassa ennen nostoa. Kuva: English Russia.

Kauko-ohjauksinen robotti etsii naislentäjän konetta

Artikkelin pohjana on käytetty lukuisia lehtijuttuja ja ennen kaikkea kirjoja ”A Time to Die: The Kursk Disaster”, kirjoittaja Robert Moore, ja ”Kursk: Russia’s Lost Pride”, kirjoittaja Peter Truscott.

Kursk numeroina

  • Pituus: 154 metriä

  • Leveys: 18,2 metriä

  • Paino: 23 000 tonnia

  • Miehistö: 118

  • Suurin sukellussyvyys: 500 metriä

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: