Miten poikkihuilu on kehittynyt?

Vanhimmat poikkihuilut ovat peräisin Kiinasta ja Japanista 800-luvulta eaa. Puusta tai luusta valmistettuja alkeellisia soittimia käytettiin ilmeisesti merkinantovälineinä.

Euroopassa yleistyi keskiajalla pieni kimeäsointinen poikkihuilua muistuttava soitin. Sitä soitettiin etenkin sotilasjoukkojen marssiessa, mutta sillä esitettiin myös kansanomaista musiikkia ja säestettiin kansantansseja. Nykyinen pikkolohuilu on kehitetty tästä huilusta.

1600- ja 1700-luvulla poikkihuilu sai uusia ominaisuuksia. Muun muassa sointi ja äänialue muuttuivat, kun puhallusaukkoa laajennettiin ja soittimen runko jaettiin 3–4 osaan, joissa kussakin oli yksi tai useampi läppä. Siten siitä tuli monipuolinen in­strumentti, jolla voitiin soittaa entistä useampia säveliä.

Soinniltaan poikkihuilu ei ollut vielä läheskään täydellinen ennen kuin saksalainen Theobald Böhm 1847 suunnitteli länsimaisen konserttihuilun, jossa ääniaukkojen sijoittelu ja läpimitta takasivat puhdassointisen äänen.