Osa 4: Kauhujen vuosi

Lähes kahdeksan kilometriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevassa myrskyn riepottelemassa leirissä makasi valveilla 33 ihmistä. He eivät saaneet unen päästä kiinni, sillä nailonteltat pamahtelivat tuulessa kuin paukkuvat aseet.

Paukkeesta huolimatta teltoissa vallitsi tuona touko­kuisena tors­tai-iltana melkeinpä harras tunnelma. Takana oli monta Himalajalla vietettyä viikkoa, ja nyt oli tullut retken huipennuksen vuoro: vuosien takaisen suuren haaveen toteuttaminen.

Teltasta toiseen oli turha yrittää huutaa mitään. Sanat tuntuivat muutenkin tarpeettomilta. Kaikki vain odottivat sään paranemista, jotta päästäisiin vihdoinkin liikkeelle. Kuin taikaiskusta tuuli laantui ennen iltakahdeksaa. Robert Hallin teltasta kuului vapauttava ilmoitus: ”Näyttää siltä, kaverit, että päästään aloittamaan juhlat puoli kahdeltatoista.”

Jokin tökki tässä päivässä

Hall johti Adventure Consultants -ryhmää, jonka oli Scott Fischerin Mountain Madness -nimisen ja taiwanilaisen Makalu Gaun vetämän kolmen hengen retkikunnan tavoin tarkoitus yrittää nousta Everestin huipulle toukokuun 10. päivänä. Perjantain vastaisena yönä vähän ennen vuorokauden vaihtumista lähti ensimmäisenä matkaan Hallin 15-henkinen ryhmä. Sitä seurasi puolen tunnin kulut­tua Fischerin niin ikään 15 kiipeilijästä koostuva retkikunta. Vähän myöhemmin liikkeelle pääsi

Gau kahden šerpan kanssa.

Kuu valaisi 33 kiipeilijän tietä. Kun kirpeässä pakkasessa oli patikoitu kolmisen tuntia, Frank Fishbeck ilmoitti ryhmää vetävälle Hallille, että hän ei lähde yrittämään huipulle nousemista. Fishbeck perusteli pääoppaalle päätöstään sillä, että hänen mielestään ”jokin tökki tässä päivässä”.

Myös samaan retkikuntaan kuuluva Doug Hansen oli hetken kahden vaiheilla, mutta hän lähti muiden mukaan, vaikka häntä paleli ja väsytti. Hansenin kurkku oli kipeä, eikä hän ollut nukkunut eikä syönyt kunnolla moneen päivään. Hän pelkäsi, että tämä toinenkin yritys kaatuisi viime metreillä. Edellisvuonna Hansen oli joutunut kääntymään takaisin vain 90 metrin päässä huipusta. Kahta työtä tekemällä retkensä rahoittanut yhdysvaltalainen kiipeilyn harrastaja pettyi tuolloin pahasti.

Köyden puuttuminen pitkitti jonotusta

Ennen kuin aamu sarasti, Fischerin ja Gaun retkikunnat olivat tavoittaneet Hallin ryhmän. Everestin yläosassa liikkui nyt pitkänä ketjuna iso joukko lämpimästi pukeutuneita kiipeilijöitä, jotka kahlasivat irtonaisessa lumessa polvia myöten.

Auringon noustessa sekalainen seurakunta oli ylittänyt parvekkeeksi kutsutun kaakkoisharjanteen ulkoneman ja päässyt yli 8 530 metrin korkeuteen merenpinnasta. Paikoin yli 30-metrisiä kallionkielekkeitä ei voinut ohittaa turvallisesti ilman köysistöä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan šerpojen piti kiinnittää köydet valmiiksi, mutta jostain syystä he eivät olleet huolehtineet asiasta. Siksi paikasta tuli pullonkaula. Kiipeilijät joutuivat odottelemaan yli tunnin viluissaan ja hermostuksissaan, ennen kuin Fischerin ryhmän opas Neal Beidleman oli saanut korjatuksi šerpojen laiminlyönnin.

Odotteluaikana Hallin retkikuntaan kuuluva yhdysvaltalainen Beck Weathers päätti jättää leikin sikseen tai ainakin lykätä nousuyritystä hieman. Hänen silmänsä olivat sarveiskalvoleikkauksen jäljiltä vielä hyvin herkät, eikä hän nähnyt juuri kättä pitemmälle. Kun Weathers oli hieronut silmiään, niihin oli mennyt lunta. Siksi hän sanoi Hallille:

– Jos alan nähdä paremmin, lähden peräänne.

Useimpien jo liikkeelle päässeiden kiipeilijöiden mielestä nousu jatkui etananvauhtia. Verkkainen tahti koetteli kuitenkin ennen kaikkea niiden hermoja, jotka vielä odottivat vuoroaan pullonkaulan kohdalla. Kiiruhtamiskehotuksia alkoi sadella, kun jono ei tuntunut lyhenevän ja aika riensi. Viimeisenkin piti ehtiä huipulle kello 14:n maissa, jotta paluumatkalla ei pimeys yllättäisi.

Vähän ennen puoltapäivää kolme Hallin ryhmän jäsentä – Lou Kasischke, Stuart Hutchison ja John Taske – luopui leikistä. Jokainen heistä oli maksanut kymmeniätuhansia euroja siitä, että heidät opastetaan maailman katolle. Vaikka päämäärä siinsi jo silmissä, laelle oli yhä ainakin kolmen tunnin matka. Aikataulusta pahasti myöhässä olevat kiipeilijät joutuivat nielemään kyyneleensä ja hyväksymään tosiasiat sellaisina kuin ne olivat. Voimat oli parasta säästää joka tapauksessa raskaalle paluumatkalle.

Suunnanvaihtamispäätös osoittautui oikeaksi. 8 750 metrin korkeuteen kohoava etelähuippu, South Summit, muodostui nimittäin seuraavaksi pullonkaulaksi, jossa kiipeilijöiltä tuhrautui taas tunti, sillä jono melkeinpä pysähtyi. Syynä ongelmiin oli viestintäkatkos: šerpat eivät olleet kuulleet, että heidän olisi pitänyt huolehtia köysistä, jotka helpottaisivat kulkua Everestin laelle vievällä terävä­kulmaisella ja jyrkkäreunaisella harjanteella.

Tällä osuudella kenelläkään ei ollut varaa virhearviointeihin, sillä yksikin väärä liike saattoi aiheuttaa kohtalokkaan putoamisen. Paikalla oli sattunut lukuisia kuolemaan johtavia onnettomuuksia. Ei siis auttanut muu kuin odottaa, että Hallin ja Fischerin retkikuntien oppaat saivat köydet vedetyksi.

Jonotusta Hillary Stepillä

Jäljellä oli toinenkin hidaste: Hillary Stepiksi kutsuttu 12 metriä korkea pystysuora kallioseinämä, joka sijaitsee vain 60 metriä Everestin huipun alapuolella. Koska käytössä oli vain yksi köysi, kiipeilijät jonoutuivat taas. Ohitettuaan kohdan he huomasivat, että pilvisyys oli alkanut lisääntyä heidän ympärillään. Vaikka näkyvyys alaspäin oli huonontunut, syytä huoleen ei näyttänyt olevan, sillä Everestin pyramidimainen laki erottui selkeää taivasta vasten. Kukaan tuskin tuli ajatelleeksi, että sää voisi muuttua jo lähitunteina myrskyiseksi.

Hillary Stepistä tuli vähän ajan kuluttua jo huipulla käyneiden ja sinne vasta pyrkivien kohtaamispaikka. Eri suuntiin kulkevat kiipeilijät kättelivät ja toivottivat toisilleen onnea. Kun kalliomuodostelman kummallakin puolella jonotettiin, aika oli loppumassa etenkin niiltä, joilla oli vielä jonkin verran matkaa vuoren huipulle. Maisema alkoi hiljalleen verhoutua entistä tiheämpiin pilviin.