Osa 3: Yksin huipulla

Englantilainen runoilija ja taidemaalari William Blake (1757–1827) kirjoitti, että miehen ja vuoren kohdatessa tapahtuu suuria asioita. Italialainen Reinhold Messner oli jo näyttänyt maailmalle osaamisensa, eivätkä juuri nuo sanat tulleet ensimmäisenä hänen mieleensä, kun hän 18. elokuuta 1980 löysi itsensä jääkuilun pohjalta. Pelästyneenä hän katseli ympärilleen, mutta pimeydessä hän saattoi vain arvailla vankilansa ääriviivoja.

Messner kävi mielessään läpi putoamisensa. Hän muisti, miten lumi antoi periksi ja miten reppu ja vartalo iskeytyivät seinää vasten. Hänellä ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä, miten syvälle hän oli joutunut. Putoaminen oli saattanut kestää sekunnin murto-osan tai minuutteja. Kylmä hiki nousi miehen otsalle, kun hän yritti tunnustelemalla saada käsitystä ympäristöstään. Ilmeisesti hän seisoi lumihyllyllä, joka oli pysäyttänyt syöksyn. Messner ei tiennyt, kykenisikö hän pääsemään kuilusta pois.

Yksin ilman radiota ja lisähappea

”Jospa minulla olisi radio, niin saisin yhteyden Nenaan”, Messner puhui itsekseen. Hän oli lähtenyt yritykseensä 6 500 metrin korkeuteen pystytetystä perusleiristä, jossa häntä odotti hänen yhdysvaltalainen tyttöystävänsä, 30-vuotias Nena Holguin. Messner oli ainoastaan 500 metrin päässä, mutta silti liian kaukana, jotta hänen äänensä olisi kantanut leiriin asti. Messner kirosi itseään ja peri­aatteitaan: miksi hänellä ei ollut radiota! Hän oli kuitenkin päättänyt ottaa Everestille mukaan vain kaikkein välttämättömimmän. Siksi radio ja lisähappi olivat saaneet jäädä. Kyse oli miehen ja vuoren, miehen ja luonnon kohtaamisesta.

Messner yritti kuumeisesti saada otsalamppuunsa valoa. Kun se äkkiä syttyi, hän huomasi seisovansa ohuesta jäästä muodostuneella sillalla, joka ulottui kuilun toisesta sinisenvihreästä jääseinästä toiseen. Noin kahdeksan metriä yläpuolellaan hän näki aukon, josta hän oli pudonnut, ja hieman korkeammalla tähden, joka tuikki mustalla taivaalla. Kuilun pohjaa hän ei sen sijaan kyennyt näkemään: sillan kummallakin puolella oli vain tyhjyyttä.

Messneriä pelotti niin, että iho nousi kananlihalle. Hänen elimistönsä oli hälytystilassa, ja aivot keskittyivät etsimään keinoja, joilla hän selviäisi hengissä. Messner vannoi itselleen, että jos hän pääsisi ylös, hän ei koskaan enää kiipeilisi yksin niin korkeilla vuorilla. Vaikka hän vielä toistikin sanansa kolme päivää myöhemmin, hän ei pystynyt pitämään tuota epätoivon hetkellä annettua lupausta.

Hapenpuutteen vaikutuksista varoitettiin

Messner on todellinen ennätysten mies. Kaksi vuotta ennen kuin hän yritti yksin nousua Everestille, hän oli toukokuussa 1978 yhdessä itävaltalaisen Peter Habelerin kanssa valloittanut saman vuoren ensimmäisenä ilman lisähappea.

Tuohon aikaan kiipeilijöillä oli vuorilla yleensä mukanaan 50 kiloa happea. Messnerin ja Habelerin retkeä pidettiinkin etukäteen täysin mahdottomana ja sitä verrattiin ilman happea tehtävään kuulentoon. Lääkärit jopa varoittivat, että oleskelu kahdeksan kilometrin korkeudessa ilman lisähappea voisi aiheuttaa aivovaurion. Vaikka miehet onnistuivat ja selvisivät retkestään vammoitta, kukaan ei uskonut, että joku voisi vielä lyödä heidän ennätyksensä.

Messner ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereillaan vaan etsi vieläkin suurempaa haastetta. Hän haki Kiinalta lupaa yrittää kiivetä yksin Everestille. Kun Messner elokuisena aamuna vuonna 1980 seisoi kuilussa, hän totesi, että yritys oli alkanut huonoimmalla mahdollisella tavalla.

Rinteellä psyyke oli raskas kuin kivi

Kaikki näytti erittäin synkältä, mutta sitten Messner huomasi kuilun toisessa seinässä kapean reunaman, joka johti rampin tavoin ylöspäin. Hän levitti käsivartensa, yritti olla kevyempi kuin olikaan ja heittäytyi seinämää päin. Hän pidätti henkeään ja onnistui jotenkin saamaan jalansijan. Kasvot ja ylävartalo jääseinämään painautuneena hän kiipesi vaivalloisesti askel askeleelta ylös.

Hetken kuluttua Messner oli kuilun reunalla ja pääsi kiipeämään pois loukusta. Reppu selässään ja jäähakku kädessään hän jatkoi mekaanisesti kapuamista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pelottava kokemus kalvoi kuitenkin hänen sisintään, ja hän oli valppaampi kuin koskaan.

Messner on verrannut kokemustaan kreikkalaisen mytologian Sisyfokseen. Sisyfos petkutti kuolemaa, ja hänet tuomittiin lopulta vierittämään ikuisesti kivenlohkaretta rinnettä ylös. Kivi, jota Messner kantoi mukanaan Everestin rinteillä, oli hänen oma psyykensä. Taistelu vuorta vastaan piti hänet liikkeessä. Kiivetessään hän oli niin keskittynyt jokaiseen liikkeeseensä, että kaikki muu maailmasta katosi. Mukana katosi myös ajatus siitä, että kiipeäminen olisi ollut järkevää keskeyttää.

Tauko joka 50. askeleella

Kun päivä valkeni Himalajalla ja auringon säteet työnsivät aamu-usvan tieltään, Messner jatkoi määrätietoisesti matkaansa lumen ja jään halki. Hän löysi rytmin, jossa hän piti pienen tauon joka 50. askeleella. Pakkanen tuntui purevalta. Voimakas länsituuli sai veden vuotamaan silmistä. Sää oli kirkas, ja Everestin luminen huippu piirtyi esiin noin kaksi kilometriä korkeammalla sinistä taivasta vasten. Messner arvioi, että hän saavuttaisi tavoitteensa kahdessa päivässä, jos sää vain pysyisi hyvänä.

Mitä korkeammalle Messner kiipesi, sitä hitaammin hän jaksoi edetä. Kun korkeusmittari näytti 7 360 metriä merenpinnan yläpuolella, vähähappinen ilma alkoi verottaa voimia ja jokainen liike oli voimainponnistus. Hengitys muuttui huohottamiseksi, ja Messner eteni nyt 30 askeleen sarjoissa. Jokaisen sarjan jälkeen hän piti kunnon tauon.

Hän huomasi kaipaavansa toista ihmistä. Vuorikiipeily yksin on vaarallisempaa ja fyysisesti rasittavampaa kuin kaverin kanssa. Lisäksi se on henkisesti raskaampaa. Kukaan muu ei tee tietä lumeen, ja kaikki yllättävät vaarat on kohdattava yksin.

Tietoisuus siitä, ettei voi herpaantua hetkeksikään, painoi Messneriä enemmän kuin 18 kilon reppu, jossa oli teltta ja välttämättömät tarvikkeet.

Nousun edistyttyä taukojen väli lyheni ja Messnerin piti myös istahtaa lepäämään joka tauolla. Pystyyn nouseminen vaati tahdonvoimaa. Messner joutui pakottamaan itsensä eteenpäin ja ylöspäin. Hän maanitteli itseään jaksamaan: ”Vielä vähän pidemmälle. Nousu, jonka kykenet tekemään tänään, ei ole enää edessäsi huomenna.”

Messner löysi hyvän leiripaikan 7 800 metrin korkeudesta. Hän tamppasi lumen tasaiseksi ja pystytti kahden kilon painoisen miniteltan suojakseen seuraavaksi yöksi. Kello oli kolme iltapäivällä, ja Messner oli tyytyväinen päiväänsä. Hän oli suunnitellut nousevansa 1 200 metriä ensimmäisenä päivänä, mutta olikin edennyt 1 300 metriä.

Messner istui makuupussissaan kivikovalla alustalla ja alkoi sulattaa lunta teetä ja keittoa varten. Hän valmistautui nukkumaan, mutta tuuli vaikutti yltyvän. Tuuli ja jäinen lumi hakkasivat kangasta, ja välillä tuuli työntyi myös teltan alle ja tempoi sitä ilmaan. Levottomana Messner totesi, ettei nukkumisesta tainnut tulla mitään. Lepäämistä ei myöskään edistänyt se, ettei Messner mahtunut suoristamaan itseään. Hän yritti vaihtaa asentoa ja odotti, että uupumus vapauttaisi hänet synkistä ajatuksista, jotka olivat vallanneet hänet pimeän tultua. Hän pelkäsi lumivyöryä ja voimakasta tuulta, joka voisi paiskata teltan alas rinnettä. Uhkakuvat katosivat vasta, kun hän vihdoin onnistui nukahtamaan.