Osa 1: Liian iso pala

Kello 12.50 Everestin yläosaa aamusta saakka peittänyt pilvipeite hälveni. Kun koko vuorenharja oli tullut näkyviin, vajaan kahdeksan kilometrin korkeudessa sijaitsevalle kallionkielekkeelle pysähtynyt Noel Odell alkoi etsiä katseellaan George Mallorya ja Andrew Irvinea, jotka olivat jossain ylempänä. Hän huomasikin rinteessä kaksi pistettä, jotka erottuivat tummina valkoista lunta vasten vain noin 250 metrin päässä pyramidinmuotoisen vuoren laelta. Toinen piste liikkui kohti jyrkkää kallionseinämää, ja kohta sitä seurasi toinen. Kumpikin piste siirtyi nopeasti. Yhtäkkiä pilvet verhosivat taas huipun, eikä miehiä enää näkynyt.

Odell uskoi Malloryn ja Irvinen pääsevän perille. Maapallon korkeimman vuoren valloitukseen tähtäävä yritys oli ajoitettu hyvin, sillä sää vaikutti olevan 8. päivänä kesäkuuta 1924 suotuisa: päivä oli valjennut vuoristossa melko kirkkaana, pakkasta oli viitisenkymmentä astetta, eikä tuuli eikä tuisku uhannut viimeisellä osuudella. Kun näkyvyyskin oli hyvä, estettä onnistumiselle ei ollut.

Mallorylle ja Irvinelle syötävää viemään lähtenyt Odell suuntasi kuutosleiriin, joka oli retkikunnan viimeinen tukikohta ennen huippua. Kun hän saapui sinne kello 14:n maissa, hän konttasi kahden hengen telttaan, jossa Mallory ja Irvine olivat yöpyneet. Kova tuuli riepoi telttaa Everestin pohjoisrinteellä 8 168 metrin korkeudessa. Odotettuaan miehiä yli kaksi tuntia Odell alkoi huolestua. Hän alkoi etsiä kumppaneitaan katseellaan ylempää rinteestä, kun tilapäisesti huonontunut sää parani, mutta parivaljakkoa ei kuulunut eikä näkynyt.

Kun Mallory ja Irvine eivät palanneet, Odell kiipesi vähän ylemmäs ja alkoi huutaa heitä luokseen. Miehet olivat kadonneet kuin maan nielemänä. Odell päätti palata nelosleiriin, jonne John Hazard oli jäänyt odottamaan Odellia, Mallorya ja Irvineä.­

Britit pitivät valloitusta kunnia-asianaan

Uutisia odotettiin myös Britanniassa. Odotukset olivat korkealla tämänkertaisen Everest-retkikunnan suhteen. Monet toivoivat, että Mallory ja Irvine piirtäisivät nimensä historiaan maapallon korkeimman vuoren valloittajina. Kyse oli kansallisylpeydestä.

Maaliskuussa 1919 Kuninkaallinen maantieteellinen seura oli päättänyt varustaa retkikunnan, jonka piti käydä Everestin laella. Kannustimena oli Etelämantereella koettu takaisku. Britit muistivat hyvin viiden vuoden takaisen pettymyksen, joka aiheutti yhä katkeruutta: norjalainen Roald Amundsen ehti etelänavalle vain kuukautta aikaisemmin kuin englantilainen Robert Falcon Scott. Nöyryyttäväksi koettu häviö kilpailussa sai britit suunnittelemaan vielä koskemattoman – maapallon kolmanneksi navaksi kutsumansa – Everestin valloitusta.

Himalaja oli vetänyt puoleensa brittiläisiä vuorikiipeilijöitä 1880-luvulta lähtien. Aasian vuoret kiinnostivat etenkin niitä, jotka olivat kolunneet Alppeja kyllästymiseen asti. Silti Everestin valloitus sai vauhtia vasta sitten, kun Kuninkaallisen maantieteellisen seuran puheenjohtaja Francis Younghusband oli esittänyt 1919 erityisen komitean perustamista. Sen tehtävänä oli koota asiantuntijaryhmä, jolla olisi edellytykset kartoittaa ”maailman katolle” johtavia kulkureittejä ja ehkä myös nousta sinne.

Herrasmiesseurue otti mittaa vuoresta

Vuonna 1921 Everestin juurelle saapunut tutkimusretkikunta koostui pääasiassa brittiläisistä gentlemanneista. Heidän joukossaan oli myös Mallory, joka oli ollut jo pitkään vuonna 1857 perustetun ja siten maailman vanhimman alpinisti- eli vuori­kiipeilijäseuran, Lontoon Alpine Clubin, jäsen.

Mallory oli lähtenyt matkalle hieman vastentahtoisesti, sillä hän ei olisi halunnut jättää vaimoaan Ruthia yksin kolmen lapsen kanssa. Nuorin lapsista oli syntynyt vasta edellisvuonna. Lisäksi opettajana toimivaa Mallorya painoi huoli oppilaidensa selviytymisestä ja pienen palkan riittävyydestä seitsemän kuukautta kestävän poissaolon aikana.

Ratkaisua tehdessään Mallory oli joutunut puun ja kuoren väliin. Hän kirjoittikin ystävälleen: ”Elämääni varjostaa valtava ongelma – Everest.” Houkutus oli Mallorylle kuitenkin liian suuri, jotta hän olisi kieltäytynyt lähtemästä. Kysymyksessä oli sentään kirjaimellisesti mahtava haaste.

Mallory matkusti ensin laivalla Intiaan, jatkoi matkaa junalla ja taittoi lopputaipaleen jalkaisin. Hän näki Everestin ensimmäisen kerran 13. päivänä kesäkuuta 1921. Vaikka tutkimusretkikunta ei päässyt helpolla oikukkaiden monsuunituulten, muonitusongelmien ja puutteellisten varusteiden takia, matkalle asetetut tavoitteet saavutettiin pääpiirteissään. Siitä huolimatta, että paksut päällystakit, villaiset kaulaliinat ja käsin neulotut villasukat saivat miehet näyttämään turisteilta, jotka talvi oli yllättänyt, he täyttivät tinkimättä velvollisuutensa. He selvittivät Everestin mittoja kolmesta eri suunnasta, kartoittivat sen ympäristöä ja tallensivat näkymiä sekä piirtämällä että valokuvaamalla.

Liikkuessaan luonnossa Mallory teki havaintoja mahdollisista kiipeilyreiteistä. Hän arveli, että huipulle kannattaisi pyrkiä vuoren pohjoispuolelta.

Paremmat varusteet

Varsinainen Everestin valloitusta yrittävä retkikunta lähti matkaan, kun idean toteuttamismahdol­lisuuksien tunnustelusta oli kulunut vuosi. Mallo­ry ja kumppanit saivat entistä paremmat varusteet. Etenkin jalkineista oli kehitetty tarkoituksenmukaisempia. Myös ravintoon oli kiinnitetty huomiota. Aasialaisen nautaeläimen jakin lihan ja perunoiden muodostamaa perusruokavaliota täydennettiin muun muassa säilykepastalla, -kinkulla ja -makkaralla. Herkutteluun sopivat taas hanhenmaksalla täytetyt viiriäiset sekä punaviini ja samppanja.

Uutuuksiin kuuluivat myös happilaitteet, joista tiedettiin olevan hyötyä vuoriston ohuessa ilmassa. Niiden käytöstä oli käyty kiivasta keskustelua Britanniassa. Toiset pitivät happilaitetta ylimääräisenä taakkana, toiset taas välttämättömyytenä. Mallory suhtautui aluksi varsin nihkeästi lisähappeen, jota hän kutsui ”englantilaiseksi ilmaksi”.