New York, 11. september 2001

Trauma jää ilman oireita

Kehitteillä on menetelmiä, joilla voidaan käsitellä invalidisoivien pelkotilojen taustalla olevia muistoja niin, että ahdistus lievittyy. Hoitojen tavoitteena on auttaa etenkin traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsiviä ihmisiä.

maanantai 27. kesäkuuta 2011 teksti Gorm Palmgren

Esimerkiksi liikenneonnettomuuden tai pahoinpitelyn kipeät muistot saattavat tehdä elämästä yhtä painajaista. Kauhun tunteen riittää usein laukaisemaan ääni tai valo. Vakavien pelkotilojen helpottamiseksi on kuitenkin kehitteillä uusia hoitomuotoja. Ahdistuksen lähteeseen on mahdollista vaikuttaa terapialla, lääkkeillä tai aivojen käsittelyllä. Raskaita kokemuksia voidaan myös työstää niin, että muistot eivät aiheuta enää yhtä paljon tuskaa.

Traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) kärsiviä henkilöitä on vanhastaan yritetty auttaa muun muassa tarjoamalla heille mahdollisuus käydä läpi ahdistavia tilanteita turvallisessa ympäristössä. Tällaisen psykoterapian tavoitteena on ollut katkaista kytkös todellisten tapahtumien ja henkilön tilanteessa kokeman pelon ja ahdistuksen välillä.

Altistusterapialla ei kuitenkaan aina päästä toivottuun tulokseen. Sen sijaan, että kaameat muistot olisivat kadonneet, ne ovatkin usein iskostuneet entistä syvemmälle mieleen. Muistiin jää kytemään pelko, joka ennen pitkää leimahtaa hallitsemattomana ahdistuksena.

Muistot muuttuvat jatkuvasti

Yhdysvaltalaisessa New Yorkin yliopistossa työskentelevä neurologi Elizabeth Phelps kollegoineen onnistui viime vuonna parantamaan terapian tuloksia vanhan menetelmän uudella sovelluksella. Ryhmän PTSD-potilaiden hoidossa ottamat edistysaskeleet liittyvät pitkäaikais- eli säilömuistin toimintatapaan.

Kun ihminen kokee tai oppii uutta, asia tallentuu ensin lyhytaikais- eli työmuistiin. Sieltä muistiaines kuitenkin katoaa muutamassa minuutissa. Aivoilla on siis vain hyvin vähän aikaa arvioida, onko uusi tieto tallentamisen arvoinen.

Jos tuore tieto todetaan muistamisen arvoiseksi, se siirtyy pitkäaikaismuistiin. Siellä tiukan seulan läpäissyt muistiaines säilyy hyvin. Aivoihin syntyy tiedonkäsittelyn tuloksena muistijälkiä hitaassa konsolidaatioksi kutsutussa prosessissa. Jotta tietoa ei unohdettaisi ja se olisi helppo palauttaa mieleen, hermoradat kirjaimellisesti muuntuvat.

Muistoja voidaan värittää

Viime vuosina on saatu selville, että joka kerta, kun muisto palautetaan mieleen pitkäaikaismuistista, se samalla poistetaan ja muistijälki rakentuu uudelleen. Aivot saavat siis ikään kuin mahdollisuuden työstää muistoa ja lisätä siihen tietoa. Niinpä muistot eivät myöhemmin enää välttämättä vastaa täysin alkuperäistä kokemusta.

Kun kerrotaan vaikkapa jokin nuoruusmuisto, tarinaa samalla ehkä hieman väritetään. Toistamisen takia pitkäaikaismuistiin tallentuukin alkuperäisen muiston värittynyt versio. Tätä muiston uudelleen kiinnittymistä säilömuistiin kutsutaan rekonsolidaatioksi.

Juuri rekonsolidaatioprosessi osoittautui merkitykselliseksi Phelpsin kokeessa. Muisto voi tallentua uudenlaisena säilömuistiin vain jonkin aikaa sen jälkeen, kun se on palautettu mieleen.

Testissä koehenkilöt opetettiin ensin pelkäämään näytölle ilmestyvää sinistä neliötä. Kun neliö tuli näkyviin, koehenkilöille annettiin heikko sähköisku ranteeseen. Oranssin neliön ilmestyessä he eivät sen sijaan saaneet sähköiskua.

Kaikki koehenkilöt oppivat varsin nopeasti, että sinisellä neliöllä oli epämiellyttävät seuraukset. Reaktio oli pelko, joka voitiin havaita sormien hikoiluna. Oranssi neliö sen sijaan ei kertaakaan laukaissut pelkoreaktiota. Vaikka oppimisprosessin aikana tutkijat jättivätkin aina välillä antamatta koehenkilöille sähköiskun sinisen neliön ilmestyessä, näiden kädet alkoivat silti hikoilla, kun sininen ilmestyi näytölle. Aivot olivat siis yhdistäneet sinisen neliön pelkoon. Kytkös voidaan Phelpsin mukaan rinnastaa lievään traumaperäiseen stressihäiriöön.

– Pelon tunne ja itse tapahtuma tallentuvat pitkäaikaismuistissa eri paikkoihin. Muisto pelosta kiinnittyy mantelitumakkeeseen, itse tapahtumasta taas hippokampukseen. Kokeemme muutti tapaa, jolla pelkomuisto ilmenee fysiologisena reaktiona, mutta se ei vaikuttanut koehenkilöiden tietoisuuteen siitä, mitä (todella) oli tapahtunut, selittää Phelps.

Vuorokauden kuluttua muistikuva ja epämiellyttävä tuntemus yritettiin irrottaa toisistaan näyttämällä koehenkilöille sinisiä ja oransseja neliöitä antamatta lainkaan sähköiskuja. Alkuvaiheessa sinisen neliön näkeminen aiheutti hikoilua, mutta vähitellen pelko katosi. Perinteinen traumaperäisen stressihäiriön hoitomenetelmä näytti siis toimivan. Kun koe sitten toistettiin seuraavana päivänä, sininen neliö hermostutti taas.

Menetelmän muutos tuotti toivotun tuloksen

Tutkijat päättivät siksi muuttaa menetelmää hieman. Ennen pelon erottamista muistosta osalle koehenkilöistä näytettiin kerran sininen neliö ja annettiin sähköisku. Siitä seurasi pelkoreaktio. Sen jälkeen koehenkilöt saivat rauhassa katsella televisiota kymmenen minuttia ennen kuin muistoa ja pelkoa alettiin varsinaisesti irrottaa toisistaan. Työstön aikana koehenkilöt eivät saaneet sähköiskuja. Kerran sähköiskun saaneet ihmiset alkoivat muiden tavoin nopeasti pitää sinistä neliötä vaarattomana. Kun asiaan palattiin seuraavana päivänä, sininen neliö ei enää hikoiluttanut sähköiskun saaneita ja televisiota katselleita.

Vuoden kuluttua tehtiin seurantakoe. Se paljasti, että kerran sähköiskun saaneet eivät osanneet pelätä sinistä neliötä, kun taas ne koehenkilöt, jotka eivät olleet saaneet yksittäistä sähköiskua testitilanteessa, alkoivat hikoilla. Uuden, vielä kokeellisen, hoitomenetelmän vaikutus näyttäisi siis olevan pitkäaikainen.

Pelosta parantuneet eivät myöskään alkaneet pelätä uudelleen. Kun vuorokauden kuluttua hoidosta koehenkilöille näytettiin jälleen sinisiä neliöitä ja annettiin sähköiskuja, heidän kätensä alkoivat hikoilla ainoastaan siinä tapauksessa, että he todella saivat sähköiskuja. Sen sijaan, jos he vain näkivät sinisen neliön, he pysyivät aivan rauhallisina.

Vaikutti siltä, että koehenkilöiden muisti ikään kuin kieltäytyi omaksumasta pelkoa toista kertaa. Tähän päästiin siis sillä, että epämiellyttävä muisto palautettiin mieleen hieman ennen kuin sen ja pelon välinen yhteys katkaistiin.

Phelpsin mukaan toivottu rekonsolidaatio toteutuu silloin, kun koehenkilöt ensin kohtaavat (sinisistä neliöistä johtuvan) pelon, sillä juuri tässä vaiheessa muistoa on mahdollista työstää. Tilanteessa, jossa sähköiskujen vaaraa ei ole, syntyy uusi muisto harmittomista sinisistä neliöistä. Kun muodostuva uusi muistijälki korvaa alkuperäisen, sininen neliö ei tunnu enää pelottavalta.

Teema

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: