Älykkyystestit

Tiedon maailma -kirjasarjasta: Opettajien oli 1900-luvun alkupuolelle saakka vaikea erottaa laiskuuttaan huonosti menestyviä oppilaita lahjattomista. Kun alettiin ajatella, että perintötekijät vaikuttavat yksilön henkisiin kykyihin ympäristötekijöitä enemmän, syntyi tarve kehittää menetelmiä, joilla voitiin mitata oppilaiden oppimisesta riippumattomat kyvyt.

Ensimmäisen älykkyystestin kehitti ranska­lainen psykologi Alfred Binet vuonna 1905. Se antoi tietoa muun muassa lapsen kyvystä tuottaa sanoja, toimia esimerkin mukaan ja luokitella esineitä.

Binet uudisti tes­tiään vuosina 1908 ja 1911. Hänen määritelmänsä mukaan älykkyys oli ”niiden henkisten prosessien summa, joita tarvitaan sopeuduttaessa ympäristöön”.

Binet'n kuoltua yhdysvaltalainen psykologi Lewis Terman jatkoi vuonna 1916 testin kehittelyä Stanfordin yliopistossa ja otti käyttöön älykkyysosamäärän käsitteen. Paranneltua koetyyppiä alettiin kutsua Stanford-Binet-testiksi.

Testejä käytettiin paljon sota-aikana

Useimmat nykyisetkin ÄO-testit perustuvat vuoden 1916 koesarjaan. Testien suosio on vaihdellut eri aikoina eri puolilla maailmaa. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan niin Saksassa, Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin sekä armeija että tiedustelupalvelut testasivat joukoittain sotilaita. Varsinkin toisessa maailmansodassa salaiseen palveluun sopivien ihmisten seulomiseksi kehitettiin toinen toistaan monipuolisempia älykkyys- ja soveltuvuustestejä.

Yhdysvalloissa on yhä yleistä, että yliopistot testaavat hakijoiden sekä kielellistä että matemaattista lahjakkuutta. Viime aikoina on kuitenkin keskusteltu paljon siitä, sopivatko koesarjat kulttuuritaustaltaan ja koulutukseltaan toisistaan poikkeavien ihmisten testaamiseen.

52 pääasiassa yhdyvaltalaista psykologia esitti vuonna 1994 yhteisen kannanoton, jossa he toteavat muun muas­sa, että nykyiset älykkyystestit soveltuvat heidän mielestään
erinomaisesti älykkyyden arviointiin, sillä niissä menestyminen ei riipu kulttuurista eikä muistakaan taustatekijöistä.