Takah?

Takahe on hävinnyt jo kolme kertaa

keskiviikko 11. toukokuuta 2011 teksti Lars Thomas

Eteläafrikkalainen siniantilooppi kuoli sukupuuttoon vuonna 1799. Luulöytöjen perusteella on päätelty, että lajin kanta oli ollut laskussa – todennäköisesti ilmastonmuutoksen seurauksena – jo tuhansien vuosien ajan siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset uudisasukkaat tulivat Etelä-Afrikkaan. Lopullinen tuho johtui siitä, että uudisasukkaat hävittivät antilooppeja järjestelmällisesti, sillä he halusivat vallata laidunmaat karjalleen. Tutkijoiden kannattaa kuitenkin olla kiirehtimättä hävinneeksi julistamista, sillä monien lajien edustajia on löydetty hyvissä voimissa vuosikymmeniä ja jopa vuosisatoja sen jälkeen, kun laji on määritetty sukupuuttoon kuolleeksi. Eräänlainen alan ennätys on uusiseelantilaisella takahelinnulla.

Takahe on rantakanojen heimoon kuuluva lentokyvytön lintu, joka on seisaaltaan yli puoli metriä korkea ja painaa lähes kolme kiloa. Se on ehditty julistaa hävinneeksi kolme kertaa, viimeksi 1898. Sukupuutto peruttiin 1948. Nykyisin sen kannan vahvuudeksi arvioidaan noin kaksisataa yksilöä.

Joka kolmas sukupuutto peruuntuu?

Tähän mennessä harva biologi on vaivautunut tutkimaan lajien sukupuuttoon kuolemisen ja uudestaan löytämisen tilastollisia tendenssejä. Diana Fisher ja Simon Blomberg ovat kuitenkin havainneet, että toiset kadonneet lajit heräävät eloon todennäköisemmin kuin toiset. Heidän tutkimistaan 187:stä jo hävinneeksi julistetusta lajista noin kolmasosa – tarkalleen 67 – on myöhemmin löydetty luonnosta uudestaan.

”Voisi kuvitella, että eläimen koolla on merkitystä”, Fisher sanoo, ”mutta se pidä paikkaansa. Isokokoisten lajien uudelleen löytäminen ei sen ole yleisempää kuin pienten.”

Kokoa suurempi merkitys on lajin elinalueen laajuudella ja ennen kaikkea lajin oletetun sukupuuton syyllä. Jos laji on elänyt laajalla alueella ja hävinnyt, koska sen elinalue on rajusti muuttunut esimerkiksi metsänhakkuiden vuoksi, voi olla, että muutama yksilö on löytänyt suojaisan kolkan alueen laitamilta.

Sen sijaan laji, jota on esiintynyt hyvin rajatulla alueella ja joka on hävinnyt metsästyksen tai tulokaslajin aiheuttaman kilpailun takia, todennäköisesti on kadonnut lopullisesti. Tutkimuksissa ilmeni myös, että kadonneiden lajien hengissä säilyneet edustajat löytyvät useimmiten vanhan esiintymisalueen laidoilta tai alueilta, joilla lajia ei ole ennen lainkaan havaittu.

”Meidän tutkimustuloksemme eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että maailman lajikirjo köyhtyy”, Fisher toteaa.

Fisherin ja Blombergin tutkimus ei ole kiinnostava pelkästään teoreettisesti. Sen perusteella etsintätoimet voidaan kohdistaa niille alueille ja niihin lajeihin, joilla on vielä toivoa. Esimerkiksi Tasmanian pussihukan etsimiseen ei kannata tuhlata aikaa. Se metsästettiin sukupuuttoon, eikä siitä etsinnöistä huolimatta ole tehty havaintoja. Sen sijaan kannattaa etsiä lajeja, jotka ovat kadonneet, kun ihminen on vallannut niiden elinalueet. Ne ovat voineet löytää uuden kodin muualta.

Lue tästä

Ehkä sinua kiinnostaa...

TILAA TIETEEN KUVALEHDEN UUTISKIRJE

Voit ladata ilmaisen erikoisnumeron, Uskomattomat aivot, heti, kun olet tilannut uutiskirjeen.

Etkö löytänyt, mitä etsit? Tee haku tästä: