Karjukrokotiili kalautti tajun kankaalle

Nykyisen Nigerin alueella eläneellä kuusi metriä pitkällä karjukroko­tiililla tuskin oli ystäviä muiden eläinten joukossa. Se oli julma peto, jolla oli krokotiiliksikin harvinaisen hyvin kehittynyt purukalusto. Sen erittäin terävät hampaat, joita oli paikoin kolmessa rivissä, sopivat toden­näköisesti parhaiten suurten kalojen syömiseen. Liukkaista, limaisista kaloista on nimittäin vaikea saada pitävää otetta. Jos karjukrokotiili sen sijaan käytti pitkiä hampaitaan isojen maaeläinten saalistamiseen, oli olemassa vaara, että ne katkesivat. Ehkä laji söi niin pieniä hirmu­liskoja kuin suuria kalojakin.

On mahdollista, että karju­krokotiilin hampaisto vaihtui samaan tapaan kuin haiden hampaat. Niillä hammasrivi täydentyy heti, kun siitä katkeaa tai putoaa hammas.

Paul Sereno tarkastelee lähietäisyydeltä karjukrokotiilin hampaita, jotka sijaitsivat kolmessa rivissä. Leuoilla oli luultavasti helppo saada pitävä ote saaliseläimestä.

Karjukrokotiilin erikoisin piirre oli kuitenkin leveä kuono, joka oli hyvin vahvaa tekoa. Laji saattoi käyttää sitä lyömäaseena. Nuijalle oli ehkä käyttöä yksilöiden välisissä yhteenotoissa esimerkiksi paritteluaikana, mutta luultavasti sillä oli enemmän merkitystä ravinnon­hankinnassa. Voimakas krokotiili pystyi tainnuttamaan saaliseläimen iskemällä sitä kuonollaan päähän. Kun uhri oli tainnoksissa, krokotiilin oli helppo pistellä se poskeensa. Nykyisistä krokotiilieläimistä tähän taktiikkaan turvautuvat Etelä-Aasian gaviaalit. Ne moukaroivat kala­parvia päällään. Osuman saaneet kalat lamaantuvat. Gaviaalien ei sitten tarvitsekaan enää muuta kuin hotkaista kalat suuhunsa.