Oikea ja vasen eivät käy järkeen

Länsimainen ihminen pitää itseään monesti maailman napana. Itsekeskeisyys vaikuttaa jopa hänen tapaan­sa hahmottaa tilaa ja määrittää paikkoja ja suuntia. Kaikkein selvimmin asia ilmenee siinä, että länsimaalaisista on tärkeää tietää, onko jokin asia heidän oikealla vai vasemmalla puolellaan.

Kun paikanmääritys perustuu omaan kehoon ja näköpiiriin, on olemassa vaara, että kaikilla paikalla olevilla ihmisillä on eri käsitys siitä, missä jokin sijaitsee. Esimerkiksi kaupan tiskillä seisova myyjä ei välttämättä ymmärrä heti, minkä kalan ostaja haluaa, jos tämä sanoo ottavansa vasemmanpuoleisen kirjolohen.

Länsimainen ajattelutapa ei ole synnynnäinen, sillä lapsille oikean ja vasemman puolen erottaminen toisistaan on vaikeaa. Vaikka sitä opetellaan pitkään ja hartaasti, kenestäkään ei tule erehtymätöntä. Virheitä sattuu aikuisillekin. Luontevammalta tuntuukin monien luonnonkansojen keskuudessa yhä yleinen tapa paikantaa asioita katsojasta riippumattomien ilmansuuntien pohjalta. Esimerkiksi ilmaukset ”veitsi on nuotion itäpuolella” ja ”kävele jonkin matkaa kohti pohjoista” ovat yksiselitteisiä.

Lapsi toimii kuin ihmisapina

Leipzigissa Saksassa toimivan evoluutio­antropologian Max Planck -instituutin tutkijan Daniel Haunin mukaan egosentrinen eli minäkeskeinen paikannus on uudempaa perua kuin allosentriseksi eli yhteisölliseksi nimitetty tapa todeta sijain­ti kiintopisteen ja ilmansuunnan avulla. Hän on selvittänyt eri-ikäisten ihmisten sekä simpanssien, gorillojen ja orankien paikanmääritysstrategioita suhteellisen yksinkertaisilla kokeilla.

Helpoimmassa testissä käytettiin pöytää, jolle oli asetettu astioita nurin päin. Osallistujat saivat nähdä, että yhteen niistä piilotettiin palikka. (Apina­kokeessa se korvattiin viinirypäleellä eläinten kiinnostuksen lisäämiseksi.) Seuraavaksi osallistujien piti kääntyä 180 astetta ja siirtyä toisen mutta samalla tavalla katetun pöydän ääreen. Ne, jotka olivat ensin katsoneet länteen, katsoivat nyt itään. Tehtävänä oli osoittaa, minkä astian alla palikka tai viinirypäle oli.

Kun astian paikka määritetään minäkeskeisesti, sen asema suhteutetaan omaan kehoon, jolloin täyskäännös menet­tää merkityksensä. Siis jos astia oli ensimmäisessä pöydässä eturivissä äärim­mäisenä vasemmalla, valinta kohdistui myös toisessa pöydässä eturivin vasem­massa reunassa olevaan astiaan.

Sen sijaan yhteisöllistä paikannus­tapaa käytettäessä omaa sijaintia tilassa ei oteta huomioon. Paikanmääritys perustuu siihen, mikä kappaleen suhde sen ympäristöön on, toisin sanoen ilmansuuntiin. Kun kyseessä oli eturivissä äärim­mäisenä vasemmalla oleva astia, allosentrisesti ajatteleva etsi sitä täyskäännöksen jälkeen toisen pöydän taka­rivin oikeasta reunasta, koska hän mielsi astian sijaitsevan lounaassa.

Kulttuurisidonnainen järjestelmä

Haun sai melko odotuksenmukaisia tuloksia. Kahdeksanvuotiaat ja aikuiset alankomaalaiset määrittivät paikan egosentrisesti. Etelä-Afrikan alkuperäiskansoihin kuuluvat haillomit taas sovelsivat allosentristä paikannustapaa. Apinat perustivat niin ikään käsityksensä viini­rypäleen sijainnista ilmansuuntiin – samoin kuin nelivuotiaat saksalais­lapset.

– Tulos viittaa siihen, että oikean ja vasemman puolen hahmottaminen on kulttuurisidonnainen asia, jonka lapset oppivat vanhemmiltaan, Haun sanoo. Lajinkehityksellisessä mielessä taas allosentrinen paikannustapa on vanhempaa perua. Siksi ihmisen on vaikea oppia erottamaan oikeaa vasemmasta.