Geenihoito vie stressiltä terän

Yhdysvaltalainen neurologi ja biologi Robert Sapolsky havainnoi paviaaneja Keniassa 1980-luvun alussa. Silloin hän pani merkille, että ne urokset, joilla oli heikoin asema eriarvoisiin ryhmiin jakautuvassa laumassa, näyttivät nääntyneiltä verrattuna hallitseviin koiraisiin. Sapolsky päätteli, että hierarkian alimmilla portailla olevat apinat kärsivät fyysisesti psyykkisestä paineesta, jolle ne altistuivat jatkuvasti. Selvitettyään henkisen rasituksen vaikutusta ihmisen terveyteen Sapolsky päätyi samaan tulokseen: stressi riuduttaa kuin tauti.

Ihminen reagoi erilaisiin yllättäviin vaaratilanteisiin ja uhkatekijöihin rajulla stressireaktiolla, jonka on tarkoitus kestää vain lyhyen aikaa. Jos elimistö jää tähän jännitystilaan, ennen pitkää alkaa ilmaantua fyysisiä ja psyykkisiä oireita, jotka enteilevät terveysongelmia.

– Länsimaissa ei enää kuolla niihin sairauksiin, joihin ihmisen esivanhemmat menehtyivät miljoonien vuosien ajan: tulehduksiin ja aliravitsemuksesta ja huonosta hygieniasta johtuviin tauteihin. Sen sijaan nykyään eletään pitkään ja kärsitään hitaasti kehittyvistä sairauksista, kuten sydäntaudeista, syövästä ja diabeteksesta. Ja stressi joko aiheuttaa tai pahentaa niitä, Sapolsky sanoo.

Ihmiskeho on vanhaa mallia. Siksi stressireaktiotkin ovat samalla kannalla kuin silloin, kun ihmislaji oli täysin luonnon armoilla. Vaisto sanoo, milloin on parasta ottaa jalat alle tai taistella – ja elimistö toimii ratkaisun mukaisesti. Kun aivot tulkitsevat tilanteen uhkaavaksi, ne saavat koko elimistön varuilleen sellaisten stressihormonien kuin adrenaliinin ja glukokortikoidien avulla.

Olemassaolon taistelu uuvuttaa

Valmiustilaan siirtyminen kiihdyttää sykettä, nostaa verenpainetta, terästää aisteja ja joustavoi ajattelua. Sen sijaan muun muassa ruoansulatus hidastuu ja immuunijärjestelmä passivoituu.
Äkillinen stressireaktio tähtää aina toimintaan – kamppailuun tai pakoon. Nykyään ihminen joutuu kuitenkin usein sellaisiin henkisesti kuormittaviin elämäntilanteisiin, joissa uhat eivät ole yhtä konkreettisia kuin esivanhempien kohtaamat vaarat. Koska niihin ei tarvitse reagoida heti aktiivisesti, itsesäilytysvaiston ääntä ei kuunnella. Silti elimistö voi kylpeä stressihormoneissa.

– Kaikki lyhytkestoiset stressireaktiot ovat tarpeellisia. Koska ihmislaji on kuitenkin kovin henkistynyt, sillä on taipumus tuntea psyykkistä epävarmuutta. Aivot vain pitävät sitä yhtä todellisena uhkana kuin pedon saaliiksi joutumista, Sapol­sky selittää kierteen lähtökohtaa.

Pitkäaikainen stressi on hengenvaarallista

Mekanismit, joiden tehtävänä on varmistaa hengissä pysyminen, voivat myös jouduttaa kuolemaa. Jos ne ovat aktiivisia kolmen minuutin sijasta kolme vuotta, seuraukset ovat tuhoisat. Jatkuvasti liian korkea verenpaine kasvattaa aivoverenvuodon ja sydänkoh­tauksen riskiä, ja terveys horjuu, kun ruoansulatus ja immuunijärjestelmä toimivat vajaatehoisesti. Pysyvä stressi heikentää myös hedelmällisyyttä.

Hermosto taas ei saa hetken rauhaa, kun elimistö kaiken aikaa erittää niitä hormoneja, joiden ansios­ta ajatus juoksee ja aistit terävöityvät vaara­tilanteessa. Seurauksena on solukuolemia, jotka altistavat muun muassa masennukselle ja erilaisille aivorappeumasairauksille.

Stressin oireita voidaan vähentää esimerkiksi rauhoittavilla lääkkeillä. Hyödyllisempää olisi kuitenkin hillitä itse stressi­hormonien toimintaa. Sapolsky on kalifornialaisen Stanfordin yliopiston tutkijaryhmän kanssa kehittänyt geenihoitoa, joka estää stressihormoneja aiheuttamasta vahinkoa.

Hankkeessa kartoitettiin ensin geenejä, jotka saavat elimistön tuottamaan antioksidanteiksi kutsuttuja hapettumisen­estoaineita ja vapauttamaan glukokortikoideja hajottavaa entsyymiä. Sitten alettiin selvittää, miten geenit saataisiin veri-aivoesteenä tunnetun keskushermoston suojarakenteen ohi aivoihin.